"Onnistuu ku ei lannistu"

Minä täällä hei. Tuota... Mitä tähän nyt sanois... Anteeksi kaikille jotka ovat seurailleet, kun noin hävisin. En oikein osaa edes itse selittää mihin hävisin. Kirjoittamisen into lopahti totaalisesti vapun jälkeen, enkä oikein tiennyt mistä mä olisin tekstiä suoltanut. Koulu (joo, mä sanon tota kouluks vaikka kuinka mulle sanotaan että se on yliopisto...) meni käytännössä siihen, että luin vaan tentteihin ja muuten kiinnostus oli nollissa. Sitten se jo loppuikin. No hups, siihen loppui se kirjoitteleminen. Ja kesällä... En osannut oikein kirjoittaa elämästäni. Ja ei se ollut mielenkiintoinenkaan.

nopeat onnittelut kaikille teille jotka aloititte Itä-Suomen yliopistossa lääketieteen opiskelun syyskuun 3. päivänä! LOISTAVAA!!

Mä oon huomattavan paljon pohtinu tätä blogia, monestakin syystä. Tavallaan musta on IHANAA kirjoittaa tätä. Muutamalta lukijalta oon saanu niin kivoja sähköposteja, että mulla on ollu sen jälkeen monta päivää hymy huulilla (tietty myös ihan tavalliset kommentit on kivoja!). Ja tavallaan mä jatkuvasti kyseenalaistan tän olemassaoloa paristakin syystä:
1) Mua nolottaa! :D kieroutuneella tavalla mä en haluu et kukaan lukee tätä, et kukaan saa tietää tän olemassaolosta. Joku ihana fuksi (terkkuja vaan) tuli Peräniemen kasinolla meidän Ekojen illassa sanomaan mulle että hän on lukenu mun blogia. Voi apua, mä oisin halunnu et maa nielasee mut, vaikka hän mua kehu ja kaikkea. :D Pahimmalta tuntuu silloin, kun vanhemmat vuosikurssilaiset korostaa, miten tarkka pitää nykyään sosiaalisessa mediassa lääkäriopiskelijan olla: mähän nimenomaan jotenkin EN oo tarkka. Apuva.
2) Mä välillä mietin et miten ihmeessä te jaksatte roikkuu mukana te lukijat. Koska mun toinen ongelma on se, että mulla ei oo mitään muuta punaista lankaa tässä ku opiskelu, siitä valittaminen, poikaystävä Y ja hänen ikävöiminen. Se ei musta oikein riitä blogin pitämiseen, ei ainakaan sillä meiningillä ku mitä mua kiinnostais blogia pitää. :D muissa blogeissa kun tuntuu olevan ainakin kaksi punaista lankaa; milloin vaikka koulu ja muoti, tai muoti ja urheilu, tai koulu ja eläimet, tai muut yks ja kaks. Koska mä en kuitenkaan ole mikään muotihirmu vaikka tykkäänkin siitä lukea (ja rehellisesti asukuvien postaaminen ei vois vähempää kiinnostaa enkä osais enkä jaksais :D), ja koska mä en myöskään oo himourheilija (vaikka Fressillä silloin tällöin käynkin), ja koska mun elämäni eläimet rajoittuvat Y:hyn ja villakoiriin (vaikka just harkitsin kanifarmin perustamista) niin mistäs mä kirjoittelisin? :D

Kakkoskohassa tietty te ruudun toisella puolella voisitte mua auttaa (jos teitä vielä on); mä oon avoin ideoille, siinäs heittelette ja mä yritän toteuttaa. :) Ykköskohdassa ette, se nyt vaan on tää suomalainen käsittämätön ujous itsestään, josta oon yrittäny päästä koska en oo suomalainen ja koska se on tyhmää ja älytöntä. :D Tähän siis tuo Junior Master Chefista poimittu lausahdus, joka toimii otsikkona, sopii paremmin kuin hyvin.

Listauksenomaisesti voisin mainita mitä elämälleni on tapahtunut sitten viime kuuleman, yritän vähän aukoa näitä tulevaisuudessa (siinäpä mulla postausaiheita!):

▲ jonkin verran tenttejä meni läpi, jonkin verran tenttejä ei... hiton SOMO jahtaa mua painajaisiin asti
▲ minusta tuli kuitenkin LT2, voi jesthas
▲ syväreitä tuli tehtyä, mutta ei ne valmiiksi tulleet.. ensi kesänä sitten 

▲ kesä tuli vietettyä ihanassa kesä-Helsingissä

▲ elokuussa tein kavereiden kanssa mielettömän reilin

▲ kesällä ajoin ajokortin!

▲ koska ilman matkustamista ei voi olla, lähden 1) ensi viikolla Lontooseen 2) helmikuussa Isoon Omenaan 3) kesäkuussa Portugaliin (mä oon nuori vain kerran)

▲ ai, ja luonnollisesti maailman pahimpana rähmäkäpälänä rikoin iHvoneni näytön heti kesäkuussa... jep

viime viikon lukujärjestys, miks kalenterin koristeleminen on niin kivaa?

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Mä lupaan että mä palaan ruotuun ja jatkan kirjoittelemista, senpä takia tää on tunnisteen "alku" alla. Nyt kuitenkin sunnuntai-ilta jatkuu pyykkien ripustamisella. Oman pihan (yhtä kuin porukoiden pihan) omenat on ihan parhautta, syysillat on parhautta, puhdas ja ihanalta tuoksuva pyykki on parhautta. Kiitos.

Back to basics

Mä luulin saaneeni ton Dubain part II ulos, mutta se ei näy täällä! :(( Buhuu. En tiiä mitä sille raukalle kävi, täytynee tehä uusi. Onneks mulla on luonnostelma tallella koneellani muussakin muodossa kuin täällä, mutta ärsyttävää. Mur. Itsehän en ole mitenkään varsinainen minkäänlainen tekniikkanero, joten kun se kerran katosi, niin se katosi. :D 

Huomatkaa opintopisteiden jatkuva paukkuminen ylänurkassa. Latinan jälkeen sinne on paukahtanut Public Health Programin ensimmäisen kurssin nopat ja viimeisimpänä EAN:n nopat. Thank the everything, se tentti meni läpi! :D tosin säälittävällä arvosanalla 1/5. Suoraan sanottuna, vähäisestä lukumäärästä huolimatta, mä vähän ihmettelen tota noin alhaista arvosanaa. Tentti tuntu omasta mielestäni menevän ihan suhteellisen hyvin, ja mulla oli jopa ihan hyvä mieli sen jälkeen. Ihan vaan oman onnellisuuteni vuoksi ajattelin, että käyn katsomassa paperiani, että mikä siinä oikein meni vikaan. :S Uusintaan tuskin lähden, aika sama se oikeastaan on, ja kuten sanottu, oon superonnellinen ettei sitä tarvitse lähteä uusimaan. Mutta jälleen kerran hieman lähempänä valmistumista. :DD

Tänään olikin sitten ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen. Olipas jännä olla takas taas, toisaalta ihan kuin ei ikinä olisi ollutkaan poissa, ja toisaalta aivot tuntui suorastaan sulaneen loman aikana. Ai mikä reiden isoin lihas? Ai mikä hermopunos? Jaa että nää nervus medianus, nervus radialis ja nervus ulnaris teki jotain mikä liitty ranteeseen. No niin varmasti juu! Huomenna mennään vielä ihan luentojen voimin, mutta ylihuomenna alkavat jo nivelpunktiohetket vainajien seurassa ja sitä seuraavana päivänä onkin sitten ensimmäinen aidonoikea dissektio. Odotan kyllä valtavalla jännityksellä, tavallaan ajatus tuntuu kutkuttavalta ja tavallaan todella inhottavalta. Luulen, että eniten jännittää tilanteen uutuus ja se, ettei todellakaan osaa sanoa miten reagoi. En ole koskaan varsinaisesti nähnyt kuollutta ihmistä, koska niissä hautajaisissa joissa oon ollu, on ollu arkku kiinni.

Ulkona on muuten upea sää, vaikka onkin helvetin kylmä (pukeutumisestahan se vaan on kiinni, myhmyhmyh) :D Koulun maisematkin näytti tänään aivan mielettömän kauniilta, pitänee ottaa kamera mukaan josko sais kuvaa aikaiseks. Aikamoinen winterwonderland. Nyt painun tekemään ruokaa Y:n kanssa, joka on loistavana miekkosena tullut tänne Kupioon mun kanssa, ettei mun eroahdistus suurene uusiin mittoihin. :) mulla on ihana mies. <3

kuvat taas kerran weheartit ja googlen kuvahaku

Toinen pala kuulumisia, eli tehdyt harkat sekä eka (oikea) tentti!

Noniin, otetaas sitten seuraava pala tätä erinomaisen herkullista täytekakkua. :D pyydän jo etukäteen anteeksi tulevaa, hieman levotonta tekstiä. Voisi kuvitella että reilut 8 tunnin yöunet (normaalisti kun nukun maksimissaan 6 tuntia) riittäisi pitämään allekirjoittaneen pirtsakkana, mutta ilmeisesti ei noinkaan.

Tavallisista harkoista ei sen enempää, koska ne on oikeesti loppujen lopuksi aika tylsää kerrottavaa; meillä on monistenipulla erilaisia ”tehtäviä” joiden avulla kokeilemme toisiltamme lihastenkiinnittymiskohtia, jänteitä, pulssia ymsyms. Viimeinenkin on tehty jo, ja TLA:n kurssista on jäljellä enää tentti. Mainittakoon tähän kuitenkin, että tosiaan kokeilemme niitä toisiltamme, eli kun meillä oli alaraajan harkka, oli luokassa runsaasti housuttomia lääketieteen opiskelijoita. Vaikka tässä iässä alkaa jo olemaan suht sinut oman kroppansa kanssa (aka nykyään sellaisia hyiolenrumaläskipulla-päiviä tulee jonkin verran harvemmin kuin sillon, kun oli pahimmassa teini-iässä :D) oli se silti aika kova paikka, ja laittoi miettimään myös potilaiden kokemuksia (ja valitsemaan alusvaatteensa aamulla suht tarkkaan). Koska itse olen kahden, jopa käytännössä kolmen, lääkärin kasvattama, olen aina mennyt riisuutunut lääkärin edessä suht ongelmitta, koska no, sehän on lääkäri. Mutta tällä tavalla itse ”lääkärinä”, kyllähän siinä oli totuttelemista että toinen siinä hyppelehtii ilman housuja. :D pointtina ei siis ole, että sitä jotenkin tuijottelisi tai arvioisi toisen kroppaa, vaan lähes alastomaan kehoon koskeminen on aina vähän, no jos ei vaikea niin hassu tilanne, varsinkin kun siinä pitäisi vaan rohkeasti ottaa kiinni ja koskettaa. Noh, mutta sellaista pohtimista.

HUOMATTAVASTI näitä kaikkia harkkoja mielenkiintoisempi oli meidän ihkaoikea ensimmäinen dissektio. Dissektio on sivistyssanakirja mukaan ”Leikkely, erityisesti lääketieteelle testamentatun ruumiin leikkely anatomian opiskelun yhteydessä.” Niin pitkälle emme sentään ole vielä päässeet (vasta tammikuussa, wiii!) vaan tässä leikeltiin lehmän polvea, joka on yllättävän paljon samanlainen ihmisen polven kanssa. Ja se oli HUISIA! Vaikka kuinka tuijottelisi kaksiulotteisia kuvia Grayn anatomian, Sobottan tai Netterin sivuilta, on se ihan eri asia kuin nähdä ja tuntea polvi kolmiulotteisessa muodossa, kaivaa sieltä esiin nivelkierukat (noloa sanoa, mutta jouduin googlaamaan meniscusten suomenkielisen nimen, näinkö se tulee olemaan tulevaisuudessakin...) ja katsoa mitä tapahtuu polven stabiliteetille, kun sieltä leikataan sivusiteet ja ristisiteet (terkkuja vaan tiedät-kyllä-kenelle, tolta sunkin polvi varmaan näytti sisältä päin!!). Olihan se aikamoisen mieletöntä. Tää kuuluu näihin hassuihin asioihin, joita ei ajattele ennen kuin alkaa aihetta opiskelemaan (koska normaalin ihmisen ei tarvitse). Miltä sunkin polvi oikeesti näyttää? Miltä sun luun pinta tuntuu? Millaista on se nivelneste, joka liukastaa niitä pintoja? Teille, jotka opiskelette nytten niitä lukiokirjoja (tohon tekis niin LUONNOSTAAN mieli laittaa Galenosta) siinä toivossa, että ensi vuonna olette lääketieteen ylioppilaita, olen sanonut tämän aiemminkin, mutta it will ALL be worth it in the end.

Tosiaan, kuten otsikossa lukee, myös ensimmäinen oikea tentti on takana (oikea, koska en laske sitä enkun tasokoetta tentiksi, kun sinne vain meni ja sitten pääsi vahingossa läpi). Elikä LBK1:n (eli Lääketieteellinen BioKemia 1) tentti oli tämän viikon maanantaina. Aiemmin asenteeni on ollut, että kaikista tenteistä on päästävä läpi huippuarvosanoin. Tiedän kyllä että minussa on perfektionistin vikaa (kiitos vaan vanhemmilleni tästä, se nimittäin ON periytyvää). Kuitenkin, kuten Y on sanonut, olen ehkä kasvanut viime aikoina hieman ihmisenä, ja todennut, että kaikkeen ei vaan pysty. Tentti oli suhteellisen helppo, mutta koska olin edellisen viikonlopun Helsingissä, jäi lukeminen huomattavasti vähemmälle kuin olisi pitänyt. Olen aiemminkin todennut, että minä en ole fiksu luonnostani (mikä selittää myös sen miksi en todellakaan päässyt ensimmäisellä, enkä edes toisella kerralla), vaan minun on oltava uuttera. Asiat ei jää mulla päähän parin kerran lukemisella, vaan mun on toistettavatoistettavatoistettava kaikkea. Se, että olen voinut myöntää tämän itselleni ja oikeasti ymmärtämään mitä se tarkoittaa, on ollut mulle iso askel. Joten, vaikka uskonkin vakaasti, että tentti meni läpi, ei ”hyvästä” arvosanasta ole tietoakaan. Olen myös toisaalta päätynyt siihen, että jos asia jää minua häiritsemään, uusinta on aina avoinna. Tuloksia odotellessa... (uskoisin silti että meni paremmin kuin allaolevassa kuvassa vastanneelle...)

Tällaista nyt. Käytännössä kuulumisissa on päästy lähes nykyhetkeen asti, jeeee! :) Haluan sanoa, että teen kyllä paljon muutakin kuin opiskelen, eli en ole täysi nörä. Tämä on itse asiassa käytännössä ensimmäinen viikonloppu, kun olen Kuopiossa, koska kaikki muut olen ollut Helsingissä (esim. viimeiset kolme viikonloppua putkeen!), mutta en oikein tiedä että kertoako niistä vai ei, kun yritän kuitenkin ensisijaisesti pitää tätä kavereille ja lääkisopiskelusta kiinnostuneille, joita tuskinpa kiinnostaa kuulla, mitä olen Helsingissä tehnyt. Mutta ehkä ensi kerralla puhutaan sitten siitä, mitä olen viikonloppuisin puuhannut, ottakaa sitten halutessanne kantaa siihen, että puhutaanko tästä myös tulevaisuudessa. :) Nyt taas takaisin sänkyyn, ja unta palloon. Öitä teille. <3

kuvat we heart it

Pieni pala kuulumisten kakkua, eli TK-päivät

Miksi otsikkoja on näin vaikea keksiä, haha. :D Mutta ylläolevan mukaisesti mennään...

Meidän JOL:n kurssiin (eli Johdatus Lääketieteen Opiskeluun, pahoittelen että käytän näitä lyhenteitä, mutta helpompi kirjottaa noi kuin koko litania) kuului kahden päivän tutustuminen terveyskeskuksen toimintaan. Omani suoritin Helsingissä Herttoniemen terveyskeskuksessa. Paikan järjestin itse soittamalla ja selittämällä asiani ja kysymällä, ottaisivatko he minut tarkkailemaan terveyskeskuslääkärin työtä. Yliopistolla oli myös valmiina opetuspaikkoja, mutta koska samalla tämä oli loistava tilaisuus käydä Helsingissä, ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tosin ensi TK-päivinä (jotka ovat meillä vasta ensi vuonna, buhuu!) voisi kyllä mennä johonkin pienempään paikkaan. Kun aivan nurkan takana on hyvänkokoinen sairaala, ei kukaan tule terveyskeskukseen näyttämään mitään mielenkiintoista (verrattuna monien kurssikavereiden mielenkiintoisiin tapauksiin).

Lyhyesti sanottakoon tähän, että myös meitä lääketieteen opiskelijoita sitoo samanlainen ehdoton vaitiolovelvollisuus kuin jo valmiita lääkäreitä. Sosiaalinen media kun nykyään on mikä on, kerran nettiin laitettua ei enää ikinä saa sieltä pois, ei sillä että potilaita koskevista asioista saisi jutella sen enempää edes kurssikavereiden kanssa. Tietenkin toimenpiteistä mitä kukin on saanut suorittaa saa puhua, ja tietoisuutta voi jakaa, mutta itse potilaat ovat salaista tietoa joihin saa sisällyttää kollegan vain siinä tapauksessa, että häneltä kysytään neuvoa tms. You get the point.

Terveyskeskuspäivät olivat mielettömät! Ideanahan meillä oli, että seuraisimme terveyskeskuslääkärin työtä; tavallista vastaanottoa, potilas-lääkärikohtaamisia, erilaisten potilaiden hoitamisia, puhelinreseptien antamista, kokoustamista... Ihan kaikkea tavallista, mitäänhän me ei osata vielä käytännössä itse tehdä tai tutkia. :D Tämä oli kuitenkin alku tulevalle lääkärinuralle, ja hyvä mielihän siitä tuli.

TeLA:n professori sanoikin meille, että mitä luultavammin vastaanotolla olisi ainakin yksi lonkka- tai olkanivelpotilas. Noh, minulla oli MOLEMMAT! Olihan se siistiä, kun oikeasti ymmärsin jotain mitä se lääkäri siellä puhui! Saipa sitä vähän ehkä kosketella ja tunnustellakin, hihi. Muitakin suhteellisen mielenkiintoisia tapauksia oli, suurimmaksi osaksi kyllä tietysti aivan tavallisia terveyskeskuskävijöitä. Siisteintä ekassa päivässä oli kuitenkin (no ei nyt oikeasti) kun lääkäri sanoi kutsuessaan potilaan sisään: "Minulla on tässä nuorempi kollega seuraamassa vastaanottoa." Nuorempi, kollega eli MINÄ! Herttoniemen terveyskeskuksessa on myös päivystys, mihin lähetetään ne potilaat, jotka eivät samalle päivälle enää akuuttiaikaa saa, mutta joiden tilanne on sellainen, että se hoitamista vaatii. Siellä oli sitten jo hieman enemmän häppeninkiä. Mutta tällaista ensimmäisenä päivänä.

Toisena päivänä pääsin mukaan vuodeosastokierrolle Herttoniemen sairaalaan. En ole koskaan ollut vuodeosastolla, en edes vierailijana (ihanaa, että rakkaani ovat pysyneet näin terveinä vuosikaudet), joten kokemuksena tämä oli ihan uusi ja varsin mielenkiintoinen. Paljon vanhoja ihmisiähän siellä oli, ja kotiin päästyäni illalla mietinkin omaa tulevaisuuttani ja omaa vanhuuttani. Toivottavasti se on onnellinen eikä pitkittynyt. Haluaisin loppuun asti pysytellä virkeänä ja toivottavasti suhteellisen kivuttomana. Eettistä pohdintaa aiheesta seuraa ehkä vähän myöhemmin, jos koskaan saan päässä pyöriviä ajatuksia koneen ruudulle.

Päivän toisessa puolikkaassa seurasin erästä terveyskeskuksen lääkäreiden kokoustamista, ja lisäksi olin vielä toisen lääkärin mukana seuraamassa vastaanottoa, ja siihen päivät jo loppuivatkin. Vain kaksi lyhyttä päivää, harmitti kovasti lähteä, tuntu että opittavaa olis vielä riittäny, ja ois sinne muutenki tehny mieli jäädä.

Tässähän ovat kuulumiset varsin lyhyeltä ajalta. Kun radiohiljaisuus on ollut näinkin pitkä (sorry for it!!) ei voi kaikkea postata kerralla, tulisi muuten historian pisin postaus. :D mutta nyt yritetään lyhyen ajan sisään päästä takaisin ajan tasalle. :) Kaikille teille hyvää yötä. <3

kuvat we heart it

25 päivää jäljellä... mihin?

Otsikko tietysti viittaa koulun alkuun. Kyllä, olen nyt jo lääketieteen ylioppilas, ja voisin ehkä jopa kutsua itseäni lääketieteen opiskelijaksi (teenkin niin aina silloin tällöin, hihi), mutta en silti osaa yhtään kuvitella miltä koulun alku tuntuu oikeastioikeastiOIKEASTI. Se kun astuu Snelmannian (?) ovista sisään toivottavasti ajoissa, ensimmäisen koulupäivän vaatteet päällä (jos joku väittää ettei ekana päivänä tarvitse olla ensimmäisen koulupäivän vaatteet päällä, niin noh, se valehtelee) ja istuu alas auditorioon numero X ja kuuntelee ensimmäistä luentoaan.

Monet mun kaveri on kerta toisensa jälkeen sanonut et "SINÄ pääsit lääkikseen ja aloitat opiskelut, no miltä nyt tuntuu?" Onko normaalia jos ei osaa sanoa mitään tuohon. Tällä hetkellä elän niin tässä hetkessä mikä on käsillä, etten usko koskaan eläneeni samalla tavalla. Kun tulevasta ei tavallaan tiedä vielä mitään, ei sitä pysty suunittelemaankaan, ja tällöin tuntuu kyllä hieman siltä että on hukassa. Normaalisti mun kalenteri on täynnä kaiken maailman kissanristiäisiä ynnä muita tapahtumia, nyt en osaa edes sanoa olenko ensimmäisen "opiskelijaviikonloppuni" Helsingissä vai Kuopiossa.



Tiedän kyllä ainakin yhden syyn (tosin tämä yksi syy sisältää miljoona syytä) miksi en ajattele pidemmälle. Jos ajattelen pidemmälle, ajattelen eroa kaikesta tutusta ja rakkaasta. Ystävistä. Y:stä. Vanhemmista. Helsingistä. Metrosta. Omista kotikulmista. Kaikki se eroaminen tuntuu ihan käsittämättömän raskaalta. Ymmärrän kyllä ettei tässä ole kyse hyvästeistä vaan näkemisiin -sanomisista, mutta ottaen huomioon, ettei ikinä aiemmin ole ollut tarvetta sanoa edes näkemiin, tuntuu vaikealta kuvitella hetkeä. Tuntuuko se samalta kun silloin, kuin lähetin rakkaan ystäväni au pairiksi Englantiin? Vai tuntuuko se samalta kun lähetin toisen rakkaan ystäväni pitkälle matkalle Aasiaan? En tiedä. Pian saan ottaa selvää asiasta. Puhumattakaan muutosta. Hyi. Vihaan muuttamista, ja nyt muutetaankin piiiiiiitkälle, ei saman kadun varrelle kuten viimeksi.

Tunnelmat ovat iloisenkatkerat. Olen saavuttanut monen vuoden yrittämisen jälkeen mitä haluan, mutta samalla joudun lähtemään meren taakse kalaan. Siltä se tuntuu. Toivottavasti kukaan ei nyt luule, ettenkö olisi suunnattoman onnellinen myös opiskelupaikastani, koska sitä kyllä olen. Oheisasiat vaan ovat ihan mömmöö.

Nöyrin toive lähtee nyt teille, lukija(t), jos teitä on, varsinkin Kuopion lääketieteellisen opiskelijat/aloittavat. Mitä tunteita te läpikäytte koulun alun lähestyessä? Muuttaessa? Ja te jotka olette tulevia vanhempia opiskelijatovereita, kertokaa, mitä tapahtuu koulun alkaessa.

Testing testing, one two three

Olkoon tämä nyt ensimmäinen postaus toivottavasti aika monesta tulevasta. Toivon tästä blogista mulle väylää kirjoittaa ajatuksia ylös sitä mukaa ku niitä (muka) tulee. Tässä on tapahtumassa niin hulluna kaikkea uutta, että musta alko tuntua siltä, että jotain väylää tarvitaan. Toivon tästä myös, tulevaisuudessa, kavereille mahdollisuutta kuulla lisäjuttuja mun elämästä ja ehkä myös eri näkökulman kautta. (joojoo, kyl mä viel soittelen teille!)

Oon kerran aiemminkin "aloittanut" blogin pidon, mut eihän siitä tullut lasta eikä paskaa. Toivottavasti tästä nyt sit tulee, (mitä, jompi kumpi vai?) no jotakin muuta. Mahdollisesti ja toivottavasti joku lääketieteestä kiinnostunut saa tästä inspistä elämäänsä ja sen helvetin läpikahluuseen, minkä ite kävin läpi. Jos vaan jaksan pitää tätä pystyssä. :D Kirjat lähtivät tänään tilaukseen, sormet syyhyäisi päästä niitä selailemaan ja vähän tutkiskelemaan. Onko ketään muuta, jota ihastuttaa uusien kirjojen tuoksu? Aah, se on kyllä ehdottomasti omalaatuinen. Ja sitten se tieto, että näiden kirjojen omaksi saamiseksi on uhrannut niin kyyneliä, hikeä kuin jopa verta, niin no, se entisestään kohottaa niiden arvoa. Kiitos siis Galenos että opetit minulle nöyryyttä, sinua ei silti tulla kaipaamaan.

Kuulemma pitäis antaa jotain perustietoja. Noh. Oon elokuussa 22 täyttävä neitokainen, ja ehkä kaikkein jännintä tällä hetkellä on se, että edessä on muutto suurelta pääkaupunkiseudulta jännittävään Kuopioon. Miksi? No LÄÄKETIETEEN vuoksi. Mä yritin 4 vuotta. Se tuntu pidemmältä ku ihmisikä. Mä en aio kuvailla sitä helvettiä sen pidemmin nytten, kun sanomalla vain, että sitä se oli. Nyt on siis edessä asunnon osto, joka on vähintää yhtä jännittävää. Pankista sanoivat okgo lainalle, joka ei ole mielettömän iso, mutta joka kuitenkin on summalle, jota ei tällainen pieni mieli kykene käsittämään millään tavalla. Se ei ole mitään kouriintuntuvaa. Vuokra voi maksaa 1000€, pitkä matka voi maksaa 3000€, mutta sitä suuremmat summat ovat mulle täysin käsittämättömiä. Kuitenkin, tänään soiteltiin asunnonvälittäjille, jotta huomenna pääsisi niitä käsittämättömän summan kohteita vähän katselemaan. Ensimmäinen, jolle soitin, oli todella epäkohtelias ja aloitti puhelun sanomalla, että tätähän ei siis vuokrata ja ignoroi täysin, kun yritin sanoa, että olen ostopuuhissa. Toinen jolle soiti, keskeytti puheeni mahdollisestä näytöstä kysymällä "Ootkohan soittanu väärään numeroon? Onkohan sun isäs paikalla?" Voi terve, en tiennykään että kuulostan NOIN nuorelta. :D Ilmoitin sitten ystävällisellä äänensävyllä, että olin kyllä ostopuuhissa, mutta tämä jääkin tähän, kiitoskuulemiin. No, huomenna sitten nähdään millaisia asuntoja siellä Kuopiossa oikein on. Jännittää hieman, voihan olla että huomenna valkkaan mun tulevan kodin seuraavaksi ainakin kuudeksi vuodeksi, hihii.

Olkoon tää nyt alku, jolle toivottavasti seuraa jatkoa. :)