Ilman sinua, olen lyijyä

On sunnuntaiaamu, ulkona on kirjaimellisesti harmaata kun koko maailma on sumun peitossa, ja mä makaan sohvalla glögimuki kädessä (ketä kiinnostaa että on aamu), syön muffinssitaikinaa suoraan kulhosta ja katon miljoonaan kertaan nähtyjä Frendien jaksoja. Nää on kaikki asioit, mitä voisin tehdä Y:n kanssa, mut tänä sunnuntaina mä aikalailla nautin siitä, et saan tehä näitä asioita yksin.

Multa usein kysytään jo valmiiks sellasella säälivällä äänellä, "No miten teillä menee?" Ihan hyvin vaan, kiitos kysymästä.

Rankinta kaikesta on ehdottomasti se, ettei pääse jakamaan toisen kanssa perusarkea. Se, että kun mä tulen pitkän päivän jälkeen kotiin, mua oottaa täällä tyhjä (ja suhteellisen kylmä) koti. Se, että mä en voi kattoo kauhuleffoja (koska en yksinkertaisesti vaan uskalla katsoa niitä yksin). Se, että kun mä kokkaan, mä kokkaan vaan yhdelle, joten tuloksena on se, etten kokkaa (tylsää). Se, että kun telkkarista tulee se koirien tekohammasmainos, mä nauran sille yksin. Ja luonnollisesti se, että nukkuu yksin, se on kyl kaikkein pahinta. Mutta härreguud, tätä paskaa on jo suoritettu neljäsosa! Siis ihan tosissaan, NEL-JÄS-OSA!

Mikä on sitten kivaa? Se hopeakehys jokaisella pilvellä. Musta on kiva et mun ei tarvi selitellä mun menoja, vaan saan lähtee kaheksalta aamulla (juuuuuu, en ikinä lähe kaheksalta aamulla) ja tulla 12 tunnin päästä takaisin kotiin, eikä mun tarvi soittaa siinä välissä kellekään, että hani en tuukaan tässä välissä syömään niinku aamulla sanoin. Jälleennäkeminen viikon erossa olon jälkeen on kans aika mukavaa. Mä haluisin laittaa tähän, että onhan se kivaa kun molemmat kehittyy ihmisinä, mut musta kyllä kovasti tuntuu vaan siltä, että mä oon taantunu ja Y kehittyny. :D

koko maailmankaikkeuden paras kuva! :D

Musta on mielettömän ihanaa, miten mun lääkiskaverit on ottanu Y:n vastaan. Se ei välttämättä oo mikään supliikkimies, mut täällä se on viihtyny aika hyvin ja tulipa raukka ihan meiän Pseudollekin asti. :D Meiän parisuhde on kestäny kohta jo puol vuosikymmentä, ja eiköhän se jaksa viel toisen puolikkaan. Sitten lääkis on paketissa, ja joko toi tyyppi tulee insineröimään tänne (not gonna happen) tai sit mä lähen lääkislöimään pääkaupunkiseudulle (todellaki!). Sitä odotellessa, keskityn vaan siihen hopeareunukseen ja siihen hetkeen kun mä astun junasta ulos ja Y oottelee mua siin edessä. <3

tykkään sust tosi paljon. <3
kuvat we heart it

Tio tusen meter upp i luften ser jag allt så klart

Phuh. Tässä sitä ollaan matkalla taas, tällä kertaa (ööö, aina?) välinä on Helsinki-Kuopio, ja junan lähtöaikana oli 6:06. Siis ihan oikeesti, onko ihmisen tarkoitus herätä noin aikasin. No ilmeisesti voi olla, jos ei ole nukkunutkaan...

Kuten varmaan kaikkien, myös mun äiti sanoi mulle kun olin pieni (ja ehkä vähän isompikin...) että huominen tulee nopeammin jos vaan menee nukkumaan aikasin. Siis miks ei sama voi toimia toisinpäin, eli jos et mene nukkumaan, niin aika kuluis hitaasti? Käytännössä viime yön typerät tunnit meni itkiessä kohtaloni kovuutta ja sitä, miten aina olen lähdössä kaikkialta enkä ikinä tulossa mihinkään.

No johan on perkele. Näin maanantai-aamun aikaisina tunteina, ja useamman kahvikupposen vahvistamana, mä olen täynnä taistelutahtoa. Niinkuin rakas äitikultani mua eilen muistutti, mua vain pari vuotta vanhempana hän muutti tuhansien kilometrien päähän omasta perheestään, jättäen sinne myös lapsensa, lähteäkseen tuntemattomaan maahan jonka kieltä ei puhunut, joutuen käytännössä opiskelemaan oman ammattinsa uusiksi. Joo-o, omat ongelmat tuntuu aina isommalta, mut jonkinnäköistä perspektiiviä luulis tosta saavan. Miten ton jälkeen kehtasin silti vesistellä koko yön (ja miten Y jaksoi sitä kuunnella) no, siihen en pysty vastaamaan, mutta uus päivä uudet kujeet. Hyvä hetki muistuttaa itselleen oman elämänsä loistavista jutuista.

Praha

1. Mä oon just palannu kivalta reissulta mummin kanssa (ja saanu sellasen kulttuuriähkyn ettei tosikaan, vaikkakin oikein hyvässä mielessä) ja seuraava mahtireissu on jo tiedossa.

Krakova

2. Mulla on kyllä mahtava koulu. Tällä viikolla saan harjoitella verinäytteen ottoa, saan harjoitella potilaskohtaamista näyttelijän kanssa, saan lukea tenttiin. Koska minä PÄÄSIN haluamaani kouluun, toisin kuin hemmetin monet muut.

Dubrovnik

3. Mulla on maailman mahtavimmat kaverit. Kuopiossa mua oottaa sellanen ryhmärämä naisia, että oksat pois, jotka halailee mut puhki, jos vain pyydän, ja jotka tekee siitä paikasta mulle kodin. Helsingissä mua oottaa toinen ryhmärämä ihania naisia, jotka päästää mut niille brunsseilemaan, hakee mulle takkeja kun pyydän ja osaa valita just sopivia päivämääriä illalliskutsuilleen.

4. Mun perhe on yhtenäinen ja vahva, mä olen pitkästä aikaa puheväleissä mun isän kanssa ja mun maailman paras äiti tukis mua vaikka matkalle kuuhun ja takaisin.

5. Ja ei todellakaan vähäisimpänä. Mun miekkonen, joka valvoo mun kanssa melkein läpi yön vaan koska mä en haluu et huominen tulee, joka vakuuttaa mulle että elämä jatkuu vaikka sen ei ees haluis jatkuvan ja jonka luokse on helppo palata vaikka ei nähtäis kahteen viikkoon.

Ljubljana

Eiköhän tässä oo jo aika kasa avaimia onneen. Parempaa viikkoa myös teille. <3

kuvituksena omia kuvia toissaiselta reissulta, eli reililtä <3

Can you feel the love tonight

Valituspostauksen jälkeen puhutaanpa hetki iloisista ja ihanista aiheista. Musta saa ehkä hieman maanis-depressiivisen kuvan näistä postauksista, mutta mä nyt usein tuun tänne kirjoittamaan vaan silloin kun on jotain mukavaa/ikävää kerrottavaa. :D ja lisäks tunnen tietty hurjasti kaikki fiiliksiä siinä välissä.

Y tuli Kuoppalaan perjantaina, ja elämä on ollut varsin ihanaa sen jälkeen. Välillä unohtaa millaista olikaan, kun asuttiin yhdessä. Aika pirun upeeta. Meidän suhde pelaa parhaiten yhteen juuri näin - kiirettöminä, hieman rumina päivinä, kun saa olla hyvällä omatunnolla sisällä ja syödä itsensä ähkyyn. Tätä mulla on kaikista eniten ikävä.

Kaukosuhteessa on paljon huonoja pointteja. Jatkuva ikävä, tietämättömyys toisen tekemisistä (en puhu tässä nyt siis luottamuspulasta, vaan tietämättömyys ihan jokapäiväisistä asioista), aikataulujen yhteensopivuusongelmat... Sekä tietysti muutenkin iso muutos siitä että asutaan yhdessä siihen, että asutaan lähes puolentuhannen kilometrin päässä toisistamme. Mä kaipaan Y:tä poikeuksetta joka päivä, on älyttömästi juttuja joista vieläkin mietin et kerron tän sit sille. Skype, vaikka hyvä ensiapu onkin, ei ole mikään oikea ihminen. Nää on kaikki niitä syitä miksi mä aikoinani puhuin, että en IKINÄIKINÄ lähtisi mukaan kaukosuhteessa.

Kaukosuhteessa on yllättäen myös hyviä puolia, vaikka en olisi ikinä uskonut että näin sanoisin. Ku me ollaan nykyään yhdessä, se on poikeuksetta mukavaa ja erityistä, vaikka ei tehtäis yhtään mitään. Esim. tänään ollaan nautittu darrapitsasta, laskiaspullista, teestä ja Jaffan lime-verigreippi -limusta (joka muuten on maailman parasta) ja pelattu eilistä lautapelihankintaa Ubongoa. Suosittelen kyseistä peliä kaikille, se on valittu vuoden peliksi 2007, ihan loistava! (tosin miksi hemmetissä lautapelit on niin hullun kalliita?! Toikin oli yli 30€) Me oikeesti keskitytään toistemme seuraan, emmekä häslää muuta. Ja kuuntelemme toistemme juttuja. Vaikka mun läheisriippuvuus ei oo kadonnu vielä ainakaan mihinkään, mä pystyn jo toimimaan yksinollessani, ja Y puolestaan on aikuistunut aimoharppauksen. Vaikka en tälle pelkkää peukkua näytä, ja vaikka tänään suostuttelinkin miehen jäämään vielä yhdeksi yöksi huonoon keliin vedoten.

Lisää iloisia uutisia ja hyvää mieltä. Voi katsokaakatsokaa tuota alla olevaa kuvaa. Se on minun. Minun pitkäaikainen unelmani. Itkun, hampaiden kiristelyn ja kivun tulos. Se on minun lääketieteen opiskelijan haalari. Ja kukaan tässä maailmassa ei voi ottaa sitä minulta pois. Pure love.

Kaikille ihanaa ja hauskaa viikonalkua, mä laitan nyt tietokoneen syrjään ja keskityn syömään lisää laskiaispullaa ja olemaan Y:n kainalossa.
pitkästä aikaa kuvat by memyselfandI
PS: Kokeilin laittaa tähän nyt kuvat isompina kuin ennen. Parempi/huonompi? Oon joiltain kuullu, että lataisi liian hitaasti tällöin, onko mielipiteitä? :)

Enjoy yourself, it's later than you think

TLA:n tentti on (toivottavasti) ohi. Omasta mielestäni siinä oli sekä vaikeita että helppoja osioita. Esseetä oli, kuten professorimme meille sanoikin, tehty korjaaja-ystävällisemmäksi muuttamalla se yksinkertaisesti koepaperilla oleviin kysymysmuotoihin. Ainut ongelma tässä oli se, että ”esseen” aihe oli ylempi nilkkanivel, joka oli jäänyt mulla vähän... lukematta. :D Olin niin sataprosenttisen varma, että aiheena ois ollu olkapää tai polvi! Äiti on aina sanonut, että me ollaan sellainen perhe, että jos me ei jotain olla luettu, niin se tulee AINA esiin.  Eli jälleen kerran, äiti oli oikeessa (voisitko lakata olemasta, KIITOS). :D

Muita tehtäviä oli sanaselitykset, pari kuvaa joiden osia piti nimetä (yksi lonkkaluusta, yksi kyynärvarren syvistä ojentajista), pari röntgenkuvaa joita piti tulkita (omasta mielestäni suht vaikea tehtävä, kun ei niistä ottanut selvää että miten päin ne oli kuvattu :D) sekä erilaisten pään luiden onteloiden piirtämistä. All in all, toivottavasti nyt oon vaan another brick in the wall, ja pääsen tuon tentin läpi. :D Nyt odotellaan sitten kuin kissa pistoksissa, ei nimittäin huvittaisi kauheasti uusia tota samoihin aikoihin kun on EAN:n tentti… Ja LBK1:kin tulokset ovat vielä saamatta.
// LBK1:n tulokset saatu, ja läpi meni heilahtaen. Jesh! Nopat lisätty ylös.

Tällä viikolla meillä on alkanut kaksi uutta kurssia, EAN ja FLO (Fysiikkaa Lääketieteen Opeskelijoille), jotka ovat samalla myös ainoita kursseja nyt jouluun asti. Ihanaa kun lukujärjestys helpottaa, mutta! EAN tuottaa hulluna töitä. Luentoja on ollut nyt vasta 3, mutta huhhuh, ne ovat olleet täyttä asiaa. Naureskelin tänään, että miten voi olla että kerta toisensa jälkeen on että apua mikä urakka, ei tästä selviä. Sitten sitä vaan hengittää syvään ja yrittää parhaansa.

Viime viikonloppu ja viikon alku oli aikamoinen. Perjantaina ryhmärämämme suuntasi Hopeasalamalla kohti Helsinkiä. Kahden viikon tauon jälkeen oli ihanaa nähdä perhettä, syödä jonkun valmiiksi tekemään ruokaa (joka vielä kannetaan pöytään... hemmoteltu kakara) ja jutella hömppiä pikkusiskon kanssa. Mutta ah se fiilis kun näki Y:n. Varmasti liittyy siihen, ettei olla nähty pitkään aikaan, mutta lähes 4 vuoden jälkeen, on mulla vieläkin perhosia mahassa kun näen hänet ja sulan hymyyn. Ihanaa rakkautta, kun toinen oli ladannut uusimmat jaksot The Big Bang Theorya ja syödään hyvää leipää ja juodaan kuumaa teetä. Muuta ei varmaan voi ees haluta. :) ainoastaan et toinen tietää tasan tarkalleen mitä haluan ja mitä toivon, ilman että edes kerron... pieniä mä pyydän, mut suurempia saan. <3 muutama postaus taaksepäin kommentoija mainitsi minun potevan koti- ja Y-ikävää. se on niin totta! onhan mulla sitä jatkuvasti ikävä, mutta asian kanssa yritetään selvitä. Onneksi toinen meistä on kärsivällinen ja ihana.

Lauantai ja sunnuntai menivät töissä, ja oli mulla ilo nähdä mun kultaisia tyttöjä lauantai-iltana. On harmillista ajatella, että nähdään seuraavan kerran vasta joulukuun puolessa välissä. Vaikka täällä on tietysti ystävystynyt, jopa saanut hyviä kavereita, niin oma tukiympyrä on aina oma tukiympyrä, ja tuntuu hyvältä kun toiset ymmärtää puolesta lauseesta että mitä tarkoitan. Joulukuun 14. päivä sitten pupuset ja osan kanssa jo vähän aiemminkin. <3

Sunnuntaina sitten, noh, räjähti. :D Kuopion lääketieteilijät (jotka tosin esittäytyivät reissun aikana jotenkin jännästi aina kysyttäessä TKK:n sähköteekkareita) lähtivät hieman matkailemaan Tukholmaan. Sanotaanko, että siellä juotiin, siellä... Oli ehdottoman hauskaa, pääsi tutustumaan uusiin tyyppeihin ja viettämään mahtavaa aikaa! Tukholman sen sijaan taisin shoppailla kuiviin. :D Ikinä ei ole yksi kahvi maksanut minulle noin paljoa (ennen kuin join latteni Tukholmassa, olin aivan rätti, sen jälkeen sen sijaan en niinkään...)! Ostin sitten kauniit kehykset viime jouluna hankkimilleni valokuvavedoksille, hamosen, pari paitaa… Sellaista. Halutaanko mun ostoksia nähdä täällä? Mielipiteitä anyone?

Tänään oon ollut erityisen ahkera, ja nyt palkitsen itseäni polttamalla kynttilöitä, syömällä omatekemää porkkana-inkiväärikeittoa ja omatekemiä sämpylöitä, sekä katsomalla Woody Allenin elokuvaa Everyone says I love you. On syysilloissa kummiski sitä jotain...

Kaunista viikon loppua <3


kuvat: we heart it ja googlen kuvahaku

Ei mitään uutta itärintamalla

Opiskelujen 4 viikko pärähti tänään käyntiin. Puhuttiin parin muun kanssa, että jotenkin tuntuu siltä, kuin olisi ollut tuolla koulussa jo ikuisuuden, eikä kolme viikkoa (ja käytännössä itse asiassa vain kaksi ja puoli). Uusi ja mielenkiintoinen on muuttunut pikkuhiljaa jo, noh, rutiiniksi. En tarkoita tällä etteikö olis kiva lukea uusista luista ja lihaksista (NOT! no ei, on se oikeasti aika mukavaa, niitä on vaan tooooooosi paljon), mutta sen sijaan että on joka ikisestä jutusta onnipallo, sitä pikemminkin vain huokailee Netterin huonoja kuvia tai Sobotan puutetta Torsolassa, tai yleisesti Torsolan täyttyneisyyttä. Ei oo lääkisopiskelijalla helppoa.

Yritin varata itselleni tänään ajan YTHS:ltä hammaslääkärille. Noh, ei ollut helpoimmasta päästä. Meillä Kuopiossa ei varsinaisesti ole paljon pakollisia läsnäoloja; luennot ovat vapaaehtoisia, biokemian pienryhmätehtävien purkutilaisuudet vapaaehtoisia ja kieltenkin pakollinen läsnäolo taisi olla vain 50%. Ei siis paha. Mutta kun meillä on pakollisia opintoja, ne ovat PAKOLLISIA. TLA:n harkat ovat pakollisia (niistä enemmän kunhan ensimmäinen harkka on huomenna tehty, huiiiiii!) samoin LBK1:n harkat. Näistä harkoista ei tosiaankaan lintsata. Ryhmiä saa vaihtaa, mutta käytännössä vain päittäin. Jos yhdenkin harkan jättää väliin, you can kiss your course goodbye. Tällaista meillä. :D

Viikonloppu tuli ja meni ja hurahti kuin siivillä. Oma ex-avokki (jota tosin ajattelen nytkin vielä avokkina, sellaisena se aina pysyy! (tänään opimme enkun tunnilla että työhakemukseen ei saa ikinä kirjoittaa open marriage... huumori se on vähäinenkin huumori)) Y opiskelee Helsingissä alaa, jota ei Kuopiossa opeteta, eli muutto ei ole mahdollinen. Vaikka olenkin häntä niin leikilläni kuin lähes tosissaankin jopa anellut muuttamaan luokseni, en oikeasti voisi koskaan vaatia toista jättämään kaikkea ja muuttamaan kaupunkiin, jonka asukasluku on 500 000 pienempi. Käytännössä suhde elää nyt Skypen välityksellä ja kompromissien myötä. Y ajoi lauantaina tänne 400 kilometriä ollakseen luonani maanantai-aamuun asti. Se on oikeasti jo aikamoista. Kaukosuhde on perseestä, varsinkin kun ollaan asuttu ensin yhdessä, mutta tilanne on mikä on, ja siitä on vain otettava kaikki irti. Viikonloppu sisälsi kuitenkin kaksi elokuvaa, itsetehtyä pizzaa, kävelyä kauniissa syysauringossa, pannaria ja paljon yhdessäoloa. Jo se, että toista saa pitää kädestä, saa ihan uuden merkityksen kun tietää, että seuraavan kerran kädestä pidetään vasta viikon tai kahden päästä.

mun ja Y:n tekemä pannari kuorrutettu mummin tekemällä hillolla

Tällä viikolla olisi paljon paaartei, mutta ahkera opiskelija ei niistä välitä! Pyh sanon minä. Tosin huomenna ehkä sittenkin piipahdan siellä Kauppakadulla katsastamassa Kauppakadun Impron... Ja ylihuomiset Cursus 2009 järjestämät Vaahtobileet ovat ehdottomat... Ja kai se poikkitieteellinen risteilykin olis ihan kiva kokea... Haha!

PS: suurenmoiset onnittelut ihanalle Katarinalle uudesta työstä!!!! pus <3


PPS: Ensimmäiset nopat tähän tutkintoon näkyvät jo Oodissa, eli 2/361, wippii! :D


kuvat we heart it ja memyselfandI.