Aiheena "Ihmisoikeudet ja terveys"

FiMSIC on Suomen Medisiinariliiton ulkoasiainvaliokunta, joka edustaa opiskelijoita IFMSA:ssa (International federation of Medical Students' Associations). Käytännössä jokainen joka kuuluu omaan lääketieteelliseen kiltaansa, kuuluu SML:n ja siten FiMSIC:n. FiMSIC:llä puolestaan on jokaisessa lääkiskaupungissa oma "alajärjestönsä", johon kuuluvat esimerkiksi vaihtovirkailijat. FiMSIC myös ystävällisesti järjestää erilaisia, kaikista kaupungeista tulleille tarkoitettuja, koulutuksia kuten esimerkiksi Kehy-koulutus, joka pidettiin Helsingissä 14.-15.4.

Kyseessä oli siis kehitysyhteistyöviikonloppu teemalla "Ihmisoikeudet ja terveys". Poikkeuksellisesti tänä vuonna siihen osallistui medisiinareiden lisäksi ilmeisesti ainakin muutama juristi, psykologi ja muita aiheeseen liittyvien alojen harjoittajia. Kyseessä oli siis kaksipäiväinen tapahtuma, joka suurimmaksi osaksi koostui luennoista eri aiheista sekä pienryhmistä.

Olin ensimmäistä kertaa mukana tällaisessa koulutusviikonlopussa (aiemmin keväällä järjestetty SULLE-koulutus oli hieman erilainen, siitä enemmän täällä), ja täytyy kyllä sanoa että tykkäsin ja kovasti. Järjestelyt pelasivat loistavasti, tapahtuma pidettiin Lääkäritalolla joten sijainti oli erinomainen niillekin jotka tulivat kauempaa Helsingistä. Majoituskin oli järjestetty niille jotka sitä tarvitsivat.

Luentoja oli laidasta laitaan, mutta yhtenäistä oli luennoitsijoiden innostavuus. Olisipa joka ikinen päivä samanlainen lääkiksessä kun millaiset oli noi kaks päivää tuolla (ja huom. ymmärrän kyllä ettei se ole mahdollista, mut olishan se mukavaa). Luentoja pitivät muunmuassa Pia Puu-Oksanen Amnestylta aiheenaan Naisiin kohdistuva välivalta, Ilkka Taipale aiheenaan Rajoittaminen psykiatrisessa hoitotyössä, Jaana Kauppinen Pro-tukipisteestä aiheenan Ihmiskauppa sekä Paula Tiittala Global Clinicistä (tästä oli myös juttu ihan muutama viikko sitten Hesarissa). Luennot herättivät paljon ajatuksia siitä, miten minä tavallisena ihmisenä nyt ja tulevaisuudessa terveydenhuollon ammattilaisena voisin auttaa ja mihin pitäisi kiinnittää huomiota. En sano, että olisin kaikista asioista 100% samaa mieltä, mutta musta tärkeintä onkin ajatusten herättäminen, ei niinkään se että ollaan mielipiteiden suhteen yhtenäisiä (sitten on tietysti asioita joista ei vaan voi olla eri mieltä, kuten se että naisen lyöminen on väärin tai että kidutus on lainvastaista).

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen että tällaisia koulutuksia järjestetään ja meille annetaan mahdollisuus laajentaa tietämystämme ja osaamistamme, sekä tietysti eri aineiden opiskelijoiden kohtaaminen ja ajatusten jakaaminen. Itse osallistuin pienryhmään, jossa pohdittiin Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja oli ihan mieletöntä, että omassa pienryhmässäni oli yksi psykologian opiskelija, joka saattoi antaa meille oman näkökulmansa asiaan ja potilaan hoitoon. Mulla kertyi sivukaupalla muistiinpanoja joita on kiva lueskella näin jälkeenkinpäin. Tiivistettynä, jos teille tulee mahdollisuus osallistua tämän tapaiseen viikonloppuun, älkää epäröikö vaan menkää! :)

Loppuun vielä linkkejä kyseisistä aiheista, käykää lukemassa mielenkiintoisista aiheista.
Pro-tukipiste, artikkeli LL:ssä Global Clinicistä, Amnestyn Joku raja -kampanja sekä Kidutettujen kuntoutuskeskus.

Hope, it is the only thing stronger than fear

Vietettiin perjantai-illan ratoksi pariskuntatapaamista Y:n ja sen kaverin ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Pariskuntina ollaan muutenkin malliesimerkki siitä, kuinka pieni maailma on. Minä ja tyttöystävä-J oltiin samalla ylä- ja ala-asteella, mutta lukioon mentäessä yhteydenpito vähän katkes. Poikaystävä-E ja Y sen sijaan ovat olleet hyviä ystäviä ala-asteajoista lähtien. Yläasteella meidän kaksi eri porukkaa yhdistyi hetkeksi (minä ja Y ei todellakaan muisteta toisiamme siltä ajalta :D). Kun mä ja Y alettiin seurustella, alkoivat J ja E seurustella samoihin aikoihin, jolloin me alettiin näkemään taas enemmän, nyt pariskuntina. Kavereiden haukku on ollut meillä hoidossa, ja viime uudenvuodenaaton me vietettiin heillä. Tää totaalisen merkityksetön sepustus on vaan esimerkki siitä, kuinka pieni Suomi on. :D

Kuitenkin, oltiin siis Flamingossa syömässä ja leffassa. Syömässä käytiin Amarillossa, jossa mä söin ikisuosikkini eli vuohenjuustohampparin. Oikeesti, vaikka olisitte kuinka epäluuloisia vuohenjuustoa kohtaan niin kokeilkaa sellasta vuohenjuustohampparia jossa on kaverina paholaisenhilloa. Paholaisenhillo yksin - hyi. Vuohenjuusto yksin - ihan oukei. Yhdessä - pala taivasta sun suussa. :D Amarillolle kiitos myös erinomaisen nopeasta palvelusta, sisään tullessa kysyttiin ehditäänkö syödä jos alle tunnin päästä alkaa leffa, ehdittiin ja vielä ihan hyvin, ois kerenny vaikka popparit ostaa jos ois vaan mahtunu. :D

Leffana toimi kirjaan perustuva Nälkäpeli ( The Hunger Games). Omasta mielestäni varsin toimiva pätkä. Kyseessä ei ollu mikään vuoden mestariteos, eikä se varmastikaan mitään Oscar-ehdokkuuksia kerää, mutta ajoi asiansa perjantai-illan viihdykkeenä. Jennifer Lawrence oli roolissaan Katniss Everdeenina aivan loistava, tykkäsin hänen roolisuorituksestaan jo Winter's Bonessa hurjasti. Ihan eri sarjaa kuin ennen elokuvaa kahdessa trailerissa näkyvä Kristen Stewart. Hitto että se nainen ärsyttää mua, musta siinä vaiheessa ku toinen tekee pirusti rahaa näyttämällä vaan jokakohtauksessa ilmavaivaisen ja hämmentyneen välimaastossa olevana niin maailmassa on jotain väärin (sori nyt vaan jos joku tykkää kauheesti, musta se vaan on niin kaamee eikä osaa näytellä yhtään enempää ku puupökkelö). Samoin Josh Hutcherson Peetana oli hyvä, vaikka jäikin aika lailla kakkoseks Lawrencelle (kelatkaa et sekin on syntyny 1990!!! oon niin vanha). Mut hitto mua ärsyttää hulluna tässäkin leffassa näytellyt Woody Harrelson. :D Joka kerta ku mä nään sen miehen mä ajattelen vaan leffaa Surfer, Dude. :D Mä olin siis valmistautunu johonkin Twilight-tyyliseen pätkään, mutta kah, täytyy myöntää et odotan seuraavia leffoja varsin malttamattomana. Jopa seurueemme miehenpuolikkaat tykkäsivät, tosin Y valitteli yhtenäisyyttä Battle Royal -elokuvaan (ja kuultuani leffasta myönnettäköön, että leffat muistuttaa tosiaan aika paljon... tosin nykypäivänä taitaa olla totaalisen mahdotonta enää oikeesti keksiä yhtään mitään kokonaan omaperäistä). Kuitenkin, suosittelen lämpimästi, täytyykin kaivaa ne kirjat jostain ja ne luettuani manailla epäyhtenäisyyksiä. :D

kuvat google.com

Itä-Stadin bad luck lovee, toisil jää pelkkää paskaa haaviin

Käytiin Y:n kanssa minilomallani katsomassa paljon puhuttu Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuva. Oon jo pidemmän aikaa halunnu nähä tän, niin paljon tästä on puhistu piireissä jos toisissa. Oon aiemmin nähny saman ohjaajan Paha maa -elokuvan, ja tiesin että kyllä sieltä laatukamaa tulee, vaikkakin synkkää. Ohjaaja itse on kommentoinut elokuvaansa näin: "Paljon näyttelijöitä, paljon teemoja, päällimmäisenä halu tulla nähdyksi, kosketetuksi ja rakastetuksi."  

Mä oon aikamoinen itkupilli leffassa kuin leffassa. Äidin mukaan musta on kivaa itkettää itteäni vakavilla, synkillä ja surullisilla elokuvilla, ja mikäs siinä jos elämässä ei oikeesti oo mitään muuta itkettävää kuin filmit. Silloinhan vois melkein sanoa elämän olevan aika hyvällä tolalla! :) Tällä kertaa mun kyynelkavanat kuitenki tuntu olevan poikkeuksellisen aktiiviset, ja nyyhkytin koko leffan läpi niin pahasti, että Y joutu sanomaan mulle et rauhotu nainen. :D

Elokuvan paikkana toimii tosiaan Vuosaari, mutta periaatteessa se vois sijottua ihan mihin tahansa. Ongelmat ei muutu mikskään ollaan sitten Vuosaaressa, Kalliossa tai vaikka Skattalla. Pimeys, lumi ja asfaltti (asValtti? asFValtti?) on vallitsevia elementtejä, ja surullisia ihmiskohtaloita tarina täynnä. Leffa ottaa kantaa moniin arkipäivän asioihin; alkoholisoitumiseen ja yksinhuoltajuuden vaikeuteen, eroon, sairauteen, kiusaamiseen... Siinä missä Paha maa oli ainoastaan ahdistava, musta oli ihanaa nähdä tässä leffassa myös toivonpilkahduksia paremmasta, vaikkakaan ei helpommasta tulevaisuudesta.

Musta kaikkein parhaimman roolin teki Laura Birn sekoilevana, alkoholisoituneen ja pössyttelevänä Iriksenä. Toisen hyvän roolisuorituksen teki muusikko Deogracias Masomi velkojiaan pakoilevana Makena. Yhdessä pariskunta oli samalla hupaisa ja äärettömän surullinen. Lisäksi kiitosta saavat erinomaiset lapsi- ja teininäyttelijät!

Neuvonani sanon, että älkää lähtekö katsomaan elokuvaa ilman nenäliinoja ja ilman paijaavaa seuralaista. Leffa jätti muhun niin surullisen ja ahdistuneen fiiliksen, että näin yöllä painajaisia ja vielä muutamankin päivän päästä olin sitä mieltä että ihmiskunta on kamala ja kaikkien pitäis vaan kuolla pois. :D