Student plus Dying, that equals Studying

Siitä onkin jo aikaa, kun mä oon viimeks kirjottanut opiskelusta. Yksi syy on se, että alkuinnostuksen jälkeen mun luentokiinnostus on lopahtanut täysin. Tuntuu, että varsinkin SOMO:n luennoilta en saa oikein mitään irti ja istun siellä hieman turhan panttina. Osa ongelmaa on se, että mulle on kehittynyt totaalinen kyvyttömyys mennä ajoissa nukkumaan. Keskimäärin meen nukkumaan 12 ja 1 välillä. Ja melkein joka ikinen aamu on ensimmäinen luento jo kahdeksalta. Koska mä oon aamulla aivan käsittämättömän hidas tekemään yhtään mitään, mun pitää herätä viimeistään 6.30. Näettekö tämmöisen, hmm, ongelman yhtälössä. :D Jeps, mäki.

Kouluun päädyn kyllä jossain vaiheessa, yleensä pyrin tulemaan jopa luennoille, olen siellä viimeistään ruoka-aikaan. :D Tämän jälkeen yleensä menen sitten kirjastoon. Vaikeaa kertoa mitään siitä, kuinka mä siellä kirjastossa istuskelen, mutta kerrotaanpas nyt aiheista.

Meillä täällä lääkiksessä, toisin kuin monilla muilla, ei varsinaisesti ole periodeja. Meiän kurssit vaan alkaa ja loppuu, kaikki vähän sekaisin ja päällekäin. Tällä hetkellä on menossa Embryologian, eli yksilönkehityksen kurssi. Toinen on tosiaan tuo Solu- ja Molekyylibiologia. Näillä mennään ainakin vielä pari viikkoa, sitten tulee taas uusia kursseja. Embryologia on omasta mielestäni hullun mielenkiintoista - miten kaikki voi mennä pieleen ja miten pienestä kaikki on kiinni. Yksi hupsu muokkaus väärin, yksi pienen pieni jakaantuminen, ja kaikki on pielessä. Ongelmana on termien uskomaton paljous; vähintään joka toisessa lautasessa on uusi termi, joka määritellään taas uutena terminä etc etc. Duodecimin Lääketieteen termit on mun uus BFF. :D

SOMO:sta en edes oikein voi sanoa mitään, koska nyt olen yrittänyt keskittyä tuohon Embryyn, ku oon jotenkin totaalisen pudonnut kärryiltä sen kanssa. Ennen ensimmäistäkään luentoa meillä oli SOMO:ssa motivointiluento, jossa lääkäri neurokirurgialta kertoi meille, miksi tämä on niin tärkeää. Myös mun äiti on kauheasti painottanut tuon kurssin tärkeyttä, mutta huoh, jostain syystä nyt ei oikein jaksaisi. :D Minne katosi se uskomaton into, jolla lupasin opiskella, jos pääsisin sisään? Kaipa tää on vaan pientä motivaation puutetta, ja tällaista perusarkea, eiköhän se kohta taas tule se "intokin" kun tentit lähenee uhkaavasti. ;D

Tällä viikolla meillä on haalarikastajaiset. Kuinka ihana sana tuo onkaan, vuosien odottelun jälkeen. Minun lääketieteeteen haalarin kastajaiset. Sulan hymyyn kun vaan ajattelinkin asiaa, pääsen käyttämään ensimmäistä kertaa elämässäni mustaa haalaria. :) Lisäksi lähden TAAS käymään Helsingissä, nyt vähän pidemmäksi aikaa. Siellä odottaa hurrrrrjasti kaikkea ihanaa Y:n ja perheen kanssa, jee! Ehkä vois vähän yrittää nähdä myös noita muita mupseja...

Mutta nyt yritän painua sängyn pohjalle, katsokaas kun kello on taas miljoonia ja ylläripylläri huomenna on taas mentävä kahdeksaan kouluun. Hauskaa alkanutta viikkoa kaikille!

PS: Ihan itse tajusin miten tuo väli korjataan! Kröhöm, tai siis googlen avulla. Ja yläreunassa paukkuvat nopat ovat seurausta dissektio-kurssin läpipääsystä, jeeeee! Arvosanalla 2/5, ei mikään loistokas, mutta ottaen huomioon oman mielipiteeni kokeesta, I'm happy. :)

kuvat we heart it

Welcome to my life tattoo, I'm a man now thanks to you

Viime aikoina oon hurjasti miettinyt tatuointeja ja sellaisten ottamista. Mulla on ideoita varmaan noin seitsemään tatuointiin, tosin osa niistä on vähän sellaisia että niitä kannattaakin miettiä useampi vuosi. :D


Jos olisin aivan teininä saanut tahtoni läpi (nyt puhutaan siitä kultaisesta ajasta kun olin noin 15-vuotias ja elämä oli ah-niin-vaikeaa) olisin tällä hetkelläkin ainakin yhtä hemmetin rumaa tatuointia rikkaampia, tai noh köyhempi. :D Sen ikäisenä musta mikään ei juttu ei ollut siistimpi kuin alaselkää koristava tribaali. Saan tällä hetkellä kylmiä väreitä pelkästä ideasta. Toinen tällä hetkellä vartaloani peittävä kuvio olisi iso tiikeri kiipeämässä mun selkää. Musta se idea oli loistava vielä noin kaksi vuotta sitten, ja olin luvannut itselleni ottaa sen kun pääsen sisään. (tässä vaiheessa pitäisi varmaan olla tyytyväinen etten päässyt sinä vuonna sisään :D)

Tiedän, että nykyään lähes joka toisella on tatuointeja. Siinä vaiheessa kun mä oon lääkäri, niin monilla lääkäreilläkin on tatuointeja, mahdollisesti jopa paljon. Mutta silti mua epäilyttää ottaa tatuointia näkyvään paikkaan. Lääketiede on varsin konservatiivinen ala, enkä halua tulevaisuudessani miettiä, menikö jokin työpaikka multa ohi koska mulla on näkyviä tatuointeja. Jonkin aikaa sitten Duodecimissä oli juttukin kaikista mahdollisista tulehduksista ja jälkiseuraamuksista, jotka saattavat tatuoinnin ottamisesta seurata. Itseäni ei tämä epäilytä, sillä ottaisin tatuoinnin hyväksi todetussa paikassa. Eri asia sitten olisi olla nakutettavana esim. Thaimaassa.

Mulla siis on yksi tatuointi, mutta se näkyy sitten kun lääkärit alkavat kulkemaan töissä bikineissä. Eli ymmärtääkseni ei ihan lähiaikoina. :D Mutta nyt polttelisi idea seuraavaan tatuointiin, ja poltteleekin kovaa! Paikkana on ollut jo vaikka kuinka pitkään ranteen sisäpuoli, joten en haluaisi piirrättää siihen mustalla mitään. Värivaihtoehdoksi päätyi sitten valkoinen. Värinä tuo on kinkkinen, ja harva tatuoija varsinaisesti suosittelee tuolla värillä ottamaan. Edellinen tatuointi-ideani kaatuikin juuri väriin: teksti olisi tullut samaiseen paikkaan, mutta koska se oli kuusi sanaa pitkä, varoitteli tatuointidude, että vanhempana se alkaisi muistuttaa enemmän maitotahraa. :D Ei ihan sitä mitä ajattelin. Uusimpaan tatuointiin idean sain kauan sitten Efva Attlingin korusta (jota en löydä enää mistään myymälästä, nyyh!). Nyt vaan varaamaan aikaa ja keräilemään rahaa ikuiseen kuvaan. :)

Mitä mieltä te olette? Te jotka haluatte lääkikseen/olette lääkiksessä/tulette käymään lääkärissä? Jos on näkyviä tatuointeja, häiritsisikö se teitä?

PS: Miksi tämä riviväli on näin iso, tietääkö joku? Ärsyttävää, yritin googlettaa et miten tän saa pienemmäks, mutta mikään ei toiminu. Esim. noiden ensimmäisten kappaleiden välillä.

kuvat: googlen kuvahaku

The Haarukka

Haluan jakaa kanssanne tarinan. Teitä se ehkä naurattaa, niin muakin nyt. Tänään aiemmin ei naurattanu. Tämän tarinan keskiössä on haarukka.

Matkasin tänään Helsingistä takaisin Kuoppalaan. Olin siellä pikavisiitillä, kävin katsomassa KY:n speksin Luojan tähden, paetkaa (sallittakoon pikku mainostus myös kavereiden ainejärjestöjen hyväksi). Speksi itsessään oli musta ihan hyvä, tanssijoilta olisin kaivannut mielenkiintoisempia koreografioita ja näyttelijät olisivat voineet keksiä parempia omstartteja, ja Gloria paikkana ei ollut  mikään maailman paras. All in all, olin kyllä silti tyytyväinen. :) Samaan syssyyn haluan mainostaa KuoLO:n omaa speksiä: ID eli Sigmund Freudin viimeiset lipsahdukset (napsauttamalla pääsee suoraan speksin sivuille). Mitä pientä ennakkoa olen kavereilta, jotka ovat mukana prokkiksessa, kuullut, kyseessä on mitä loistavin esitys! Eikun lippuja ostamaan. ;D

Takaisin tarinaan. Juna-asemalla olin suhteellisen ajoissa, joten ajattelin, että käynpäs hakemassa mukaani herkullisen salaatin, jotta ei tarvitsisi pikkupennosiani käyttää junassa kolmioleipään (tähän väliin haluan huomauttaa, että junakahvion hinnat ovat hiuksianostattavia; kolmioleipä, joka on sivumennen sanoen sysipaska, maksaa samanverran kun hyvä salaatti Kotikonnusta, joka on sivumennen sanoen tosi kallis kauppa :D). Kaikessa kiireessä ja häslingissä multa jäi haarukat ja veitset siististi käärittynä lautasliinaan siihen tiskille. Ajattelin että ihan sama, otan sitten junasta haarukan. Osuin sellaiseen junaan, että matkassa oli kaksi vaihtoa, semiärsyttävää, mutta pysyypähän hereillä. Ensimmäisessä junassa ei ollut ravintolavaunua ollenkaan, vain kiertävä tarjoilukärry. Pyysin sieltä haarukkaa, jotta voisin syödä salaattini. Todella vihaisen/kännisen/aineissa-olevan oloinen mies ilmoitti, että hänellä ”Ei ole mitään mitä voisi syödä haarukalla, hence minulla ei ole haarukkaa, hence tiedätkö mihin voit salaattisi tunkea...” Istuin ja tuijotin monttu auki; mä en ole tottunut että mulle puhutaan tollaseen tapaan, varsinkin kun ottaa huomioon että tuokin on ASIAKASPALVELUAMMATTI! Siinä vaiheessa kun keksin muka-nasevan vastauksen ”No toi on kyllä todella epähygienistä”, mies oli jo kaukana tarjoilemassa muille junamatkustajille olutta ja punaviiniä. Ajattelin jälleen että ihan sama, söin päivällä ja jaksan kyllä odottaa seuraavaan junaan.

Vaihto Kouvolassa ja eikun Pikajunaan. Kyllä, siihen vanhanaikaiseen, jossa ei ole nettiä, ei esiintaitettavia pöytiä ja omaan makuuni penkit ovat helvetin epämukavia. Hetken lehtiä lueskeltuani päädyin siihen, että nyt on nälkä. Lähdin hakemaan ravintolavaunusta haarukkaa. Noh. Täti Tärkeilevä ilmoitti minulle tiskillä, että haarukka ja veitsi maksavat 20 senttiä kappale. Siis ekskusemuaa?! Ihan. Oikeasti. VR on musta käsittämättömän ylihintainen firma, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu pettämään olemalla myöhässä/verkkokauppa kaatuneena/kuuluisa huonoista asiakaspalvelijoistaan. Mutta musta tää nousi kyllä ihan uusiin sfääreihin. Kiukkua puhisten kävelin takaisin laukulleni (ei tosiaankaan tullut mieleenikään ottaa lompakkoa mukaan) ja palasin takaisin. Vain huomatakseni että minulla on 10 senttiä käteistä. ”Haluaisin maksaa kortilla.” ”Ei käy.” Siinä se. Ei selityksiä, ei mitään. Yritin siinä sitten sanoa, että mulla ei ole Visa Electronia, vaan ihan normaali pankki-/luottokortti. ”Ei käy.” Argh, tiedättekö sen Little Britainin hahmon, joka ilmoittaa vaan kaikkeen että ”The computer says no.” Ei ollut kaukana, etten olisi ravistellut naista. Aivan tapahtumapaikan vieressä istuskeli monia ravintolavaunun asiakkaita, jotka selkeästi seurasivat kiinnostuneina keskusteluamme. Yksikään ei tarjoutunut antamaan mulle puuttuvaa 10 senttiä. En tarkoita että jonkun olisi ritarillisesti pitänyt pompata ylös ja sanoa että ah neito, ma sut pelastan. Mutta herran tähden, se on vaan 10 senttiä. Mun on vaikea uskoa, että niistä yli viidestä alle kymmenestä ihmisestä kellään ei ollut sen vertaa rahaa.

Mitä tekee tarinan tässä vaiheessa varsin raivokas päähenkilömme? Hän varastaa haarukan. Täti Tärkeilevä meni keräämään astioita pöytien puolelle, ja sillä aikaa mä nopsaan nappasin tämän tärkeän ruokailuvälineen, piilotin sen mun jakun sisätaskuun ja lähdin pikapikaa pois. Samalla ku mä söin salaattiani, olin supertyytyväinen itseeni. Mä nousin vastustamaan tätä kapitalismia, tätä vääryyttä ja ihmisten tärkeilevyyttä ja opiskelijoiden syrjintää. Barrikadeja kohti! Hihittelin siinä itsekseni ja kaivoin kännykän takin taskusta kertoakseni Y:lle suorituksestani. Samalla löysin sieltä 10 senttiä. Ne puuttuvat 10 senttiä.

Voi niitä tunnontuskia joita mä siinä vaiheessa kärsin. Mietin puolet loppumatkasta (ennen seuraavaa vaihtoa) että pitäiskö mun käydä tunnustamassa pahantekoni Täti Tärkeilevälle. Laitetaanko mut junan putkaan, vai heitetäänkö suoraan ulos. Mitä jos se olikin huomannu mun varastavan haarukan, ja konduktööri tulee kohta kyselemään sitä multa. Vielä viimeisinä hetkinä ennen junanvaihtoa mä olin kahdenvaiheilla että vienkö rahat vaan anonyymisti tiskille. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että no en kyllä vie. Mua oltiin kohdeltu matkalla kahdesti todella töykeästi ja törkeästi, olkoon toi raha korvaus siitä.

Ja muuten, oli kyllä hemmetin hyvä salaatti!

Kuvat we heart it, googlen kuvahaku ja se hiton haarukka

Can you feel the love tonight

Valituspostauksen jälkeen puhutaanpa hetki iloisista ja ihanista aiheista. Musta saa ehkä hieman maanis-depressiivisen kuvan näistä postauksista, mutta mä nyt usein tuun tänne kirjoittamaan vaan silloin kun on jotain mukavaa/ikävää kerrottavaa. :D ja lisäks tunnen tietty hurjasti kaikki fiiliksiä siinä välissä.

Y tuli Kuoppalaan perjantaina, ja elämä on ollut varsin ihanaa sen jälkeen. Välillä unohtaa millaista olikaan, kun asuttiin yhdessä. Aika pirun upeeta. Meidän suhde pelaa parhaiten yhteen juuri näin - kiirettöminä, hieman rumina päivinä, kun saa olla hyvällä omatunnolla sisällä ja syödä itsensä ähkyyn. Tätä mulla on kaikista eniten ikävä.

Kaukosuhteessa on paljon huonoja pointteja. Jatkuva ikävä, tietämättömyys toisen tekemisistä (en puhu tässä nyt siis luottamuspulasta, vaan tietämättömyys ihan jokapäiväisistä asioista), aikataulujen yhteensopivuusongelmat... Sekä tietysti muutenkin iso muutos siitä että asutaan yhdessä siihen, että asutaan lähes puolentuhannen kilometrin päässä toisistamme. Mä kaipaan Y:tä poikeuksetta joka päivä, on älyttömästi juttuja joista vieläkin mietin et kerron tän sit sille. Skype, vaikka hyvä ensiapu onkin, ei ole mikään oikea ihminen. Nää on kaikki niitä syitä miksi mä aikoinani puhuin, että en IKINÄIKINÄ lähtisi mukaan kaukosuhteessa.

Kaukosuhteessa on yllättäen myös hyviä puolia, vaikka en olisi ikinä uskonut että näin sanoisin. Ku me ollaan nykyään yhdessä, se on poikeuksetta mukavaa ja erityistä, vaikka ei tehtäis yhtään mitään. Esim. tänään ollaan nautittu darrapitsasta, laskiaspullista, teestä ja Jaffan lime-verigreippi -limusta (joka muuten on maailman parasta) ja pelattu eilistä lautapelihankintaa Ubongoa. Suosittelen kyseistä peliä kaikille, se on valittu vuoden peliksi 2007, ihan loistava! (tosin miksi hemmetissä lautapelit on niin hullun kalliita?! Toikin oli yli 30€) Me oikeesti keskitytään toistemme seuraan, emmekä häslää muuta. Ja kuuntelemme toistemme juttuja. Vaikka mun läheisriippuvuus ei oo kadonnu vielä ainakaan mihinkään, mä pystyn jo toimimaan yksinollessani, ja Y puolestaan on aikuistunut aimoharppauksen. Vaikka en tälle pelkkää peukkua näytä, ja vaikka tänään suostuttelinkin miehen jäämään vielä yhdeksi yöksi huonoon keliin vedoten.

Lisää iloisia uutisia ja hyvää mieltä. Voi katsokaakatsokaa tuota alla olevaa kuvaa. Se on minun. Minun pitkäaikainen unelmani. Itkun, hampaiden kiristelyn ja kivun tulos. Se on minun lääketieteen opiskelijan haalari. Ja kukaan tässä maailmassa ei voi ottaa sitä minulta pois. Pure love.

Kaikille ihanaa ja hauskaa viikonalkua, mä laitan nyt tietokoneen syrjään ja keskityn syömään lisää laskiaispullaa ja olemaan Y:n kainalossa.
pitkästä aikaa kuvat by memyselfandI
PS: Kokeilin laittaa tähän nyt kuvat isompina kuin ennen. Parempi/huonompi? Oon joiltain kuullu, että lataisi liian hitaasti tällöin, onko mielipiteitä? :)

You got me begging you for mercy

Musta tuntuu että aloitan joka toisen postauksen sanoilla "Aikaa on taas kulunut jonkin verran..." tai eri versiolla kyseisestä lauseesta. :D Elämä on ollut suht kiireistä/en ole oikeastaan jaksanut kauheasti tähän panostaa/tuntui ettei ole kauheasti mitään kirjoitettavaakaan. Päätinpä siis tulla hieman valittamaan. :D

liiankin totta, mut välillä se on okei!

Dissektion tentti tuli ja meni. Voisiko joku korkeampi taho selittää mulle, mihin KAIKKI se tietomäärä jonka mä luulin tunkeneeni päähäni katosi? Mä yritin valmistautua tunneille huolella (kerran jopa melkein pääsin pätemään! :D) ja silti mulla jäi surunaamainen fiilis tentin jälkeen. Asia, jonka edellisenä päivänä olin opiskellut hyvin ja oikeasti tunsin osaavani, hävisi kuin pieru Saharaan, kun sitä kysyttiin tentissä. Tai pikemminkin tilalle tuli epävarmuus, että oliko se nyt tämä vai tämä. Ärsyttävää. Tosin omasta mielestäni tentti ei ollut mitenkään onnistuneemmasta päästä, ja osa kysymyksistä meni mun ja muutaman muunkin mielestä vähän ohi aiheen.

Tämän kaltaiset fiilikset saa mut aina epäilemään, olenko oikeassa paikassa. Don't get me wrong, ehdottomasti olen sillä lailla oikessa paikassa, että opiskelu kiinnostaa ihan eri tasolla kuin kemman laitoksella. Mutta tulee välillä tuntuu siltä, että pääsinkö mä tänne ihan vain hyvää tuuriani (jota minulla ei tosin ole). Tiedän samalla, että tein HEL-VE-TIS-TI töitä paikkani eteen, uurastin ja päätin että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Mutta silti... Fiilis kuuluu niihin epäuskon hetkiin, joita koen myös kun joku puhuu mun tulevaisuudesta sanoilla lääkäri. Minä. Lääkäri... Mutta sehän oli vain kaunis unelma? Senpä vuoksi välillä epäonnistuneiden tenttien jälkeen mietityttää, että jos en osaa nyt, osaanko ikinä. Ehkä vaan sanon tulevaisuudessa kaikille potilaille sen, mikä ärsyttää kaikkia suunnattomasti: "Kyllä se siitä, ota pilleri."

On asioita, joita mun ei tarvi luultavasti enää ikinä osata. FLO:n asiat kuuluu toivottavasti niihin (nimimerkillä eilen oli tentti ja huhhuh, onneks se on nyt takanapäin). Sitten on tietty asioita, joista on ihan okei, etten osaa niitä nyt. Kuten esimerkiksi diagnoosin kirjoittaminen CT-kuvien perusteella... Yritän pitää mielessä, että ei haittaa etten osaa kaikkea. Ei haittaa jos en osaa jotain erinomaisesti. Tai edes hyvin. Yritän muistaa antaa itselleni armoa tämän suhteen. Välillä vaan on vaikea huomata, että asia jota on halunnut niin pitkään kuin muistaa, niin noh, siinä ei olekaan niin hyvä.

Kuitenkin. Muistakaa antaa armoa itsellenne ja muille. :) Ihanaa lauantaita, me painutaan tästä Y:n kanssa täydentämään mun erinomaisen vajaavaista lautapelikokoelmaa! Haluan samanlaisen kokoelman kun alla olevassa kuvassa!

PS: Haluaisin myös valittaa mun asunnon hirrrrrrrveen kylmistä lattioista. Mursmörssamperi.

kuvat we heart it

You wanna be a loser like me!

Tää viikko on hujahtanu ohi ihan älyttömällä vauhdilla. Ehkä mitä kylmempi on, sitä nopeemmin aika kuluu (paitsi ku kävelee kouluun!)? Tässä päivänä eräänä kattelin lämpömittaria, joka näytti "vain" -24 astetta. Koputtelin siinä aikani kuluksi hieman ikkunaa, ja kappas kehveliä, elohopea laski samantien sellaiset 10 astetta. Ai että -34, selkee homma, eiku kengät jalkaan ja menoks. Kuopion muotiviikot esittää uusimman trendin: 5 paitaa päällekäin ja paksut legginsit farkkujen alla! Näytät takuuvarmasti noin 10 kiloa painavammalta eskimolta! :D

Tää viikko on sisältäny enemmän opiskelemista ku on hyväks itelleenkään myöntää. :D Minilomallani kaverit ihmetteli, ku mä olin aivan rätti. No sitä se tekee ku menee 8 kouluun (tai joskus siinä huudeilla... :D), lähtee sieltä aikaisintaan 16 aikoihin paikallisen liikuntakeskuksen kautta, kotona ollaan vasta 20 aikoihin. Mut voisko joku selittää mulle, miks näillä lukumäärillä mä silti odotan huomista dissektion tenttiä puntit täristen? Milloin tulee se fiilis, et jesh nyt on luettu tarpeeks, 5 tulossa? Tänään ja eilen ollaan kulutettu Torsolan penkkejä niin kauan, että ihodermatomit, plexus brachialikset ja infrahyoidaalilihakset tulee korvista ulos (tulipa vedettyä samalla myös tän viikonlopun paras vatsalihastreeni). Harmittaa, ku tuntuu että oon panostanu hulluna tähän kurssiin, mut silti ei oo jääny yhtään mitään päähän. Oletan, et mulla vaan on joku reikä mistä kaikki tieto valuu ulos!

or not?

Hulluna on myös tällä viikolla pidetty hauskaa ja ilman alkoholia! Lääketieteen opiskelijalle, jolle Orion maksaa kaiken (ymmärtäkää nyt ihmiset jooko, et tää on sarkasmia) tää on ollu aika poikkeuksellista, mutta mukavaa. Kavereiden kanssa ollaan pyöritelty niin sämpylän näköisiä laskiaispullia kuin luettu Cosmon horoskooppejakin. Yökylässäkin tää tyttö on pyörähtäny todella pitkästä aikaa! Joululoman jälkeen pohdin hetken masisteluissani, että pitäisköhän sitä yrittää hakea Helsinkiin keväällä. No nyt kyllä on sanottava et en tiiä hakisinko, vaikka joku sanois mulle että sisäänpääsys on 100% varma. Kuopio voi välillä olla on välillä aivan jäätävä kaupunki, kirjaimellisesti, mutta nää ihmiset täällä lämmittää sen kuumemmaksi kuin mikään etelä!

Tosiaan dissektiokurssi on nyt ohi. Kun kaikki oli ohi ja suljin dissektiosalin oven viimeisen kerran, tulvahti uskomaton kiitollisuus. Miten älyttömän hienoa, että joku upea ihminen on halunnut luovuttaa meille opiskelijoille kehonsa, jotta voisimme oppia. Mun uskonkysymykset on vähän niin ja näin, mut sen sanon, että se kiitollisuuden määrä mikä mussa huokui sillä hetkellä välittyi kyllä toivottavasti oikeaan osoitteeseen. Samalla alkoi SOMO (SOlu- ja MOlekyylibiologia) ja oli kyllä kivaa vaihteeks että joku siellä edessä vaan puhua papattaa ja ite voi vaan kuunnella sulkea silmänsä. Katellaan mitä mieltä oon aiheesta sitten parin viikon päästä, tulkaa silloin huutelemaan. :D

Toivottavasti tästä postauksesta välittyy tää uskomaton hyvä mieli, mikä mulla on just tällä hetkellä! Tunnen olevani juuri nyt niin tyytyväinen elämääni ja ystäviini, etten pysty edes välittämään sitä sanoin. Ihan sama se huomisen tentti, mä opiskelen maailman SIISTEINTÄ asiaa ja mun kaverit saa mut nauramaan sillonki ku mä haluun itkeä. Could things BE any better?! Pus koko maailmalle! <3
kuvat we hart it ja googlen kuvahaku