The world is not enough, but it's such a perfect place to start

Viime aikoina blogisfääreissä on pyöriny aika paljon tekstejä koskien onnellisuutta, hyvää oloa ja henkistä tasapainoa. Yksi toisensa jälkeen tuntuu julistavan, kuinka on löytänyt onnen juuri tässä ja nyt, ja kuinka pitäisi arvostaa hetkeä. Mä lueskelin muun muassa Sansun ja Xenian tekstiä, ja mietin et vitsi  miten hienoa! Sit aloin miettiä asiaa omalta kantiltani: oonko mä samassa pisteessä?

No en. Varmasti jokaikinen toivoisi, et vois sanoa olevansa ihminen, joka ei kaipaa muuta kuin tätä hetkeä. Välillä musta jopa tuntuu, että sellasia ihmisiä jotka haluaa vaan enemmän, paheksutaan vähäsen tai jopa enemmänkin. "Miks toi ei voi vaan olla onnellinen, kun sillä on noinkin paljon?" Mä en tiedä, johtuuko tollanen ajatusmalli kateudesta, vai yksinkertaisesti sellaisesta suomalaisesta sanonnasta kuin "Se kellä onni on, se onnen kätkeköön." Että jos näyttää siltä, että asiat on hyvin, ei saisi vaatia enempää. Sitä paitsi paljon on aika suhteellinen käsite.

Mä voin rohkeasti sanoa, että vaikka mä tiedän että mun pitäis olla onnellinen, mä en sitä varsinaisesti oo. Mä kaipaan jatkuvasti lisää, enemmän, suurempaa. Periaatteessa, mullahan on aika tosi hyvä paketti kasassa: ihana opiskelupaikka, superi poikaystävä, muutenkin paljon ihania ystäviä ja vielä useammassa kaupungissa, oma asunto, rahatilanne suht tasapainossa ja muutama matka takataskussa. Mut jos mä oon aivan rehellinen itelleni, mä ajattelen silti koko ajan että sitten kun.

Sitten kun mä pääsen tästä tentistä läpi, sitten kun mä saan syvärit valmiiks, sitten kun mä valmistun. Sitten kun mä muutan takaisin Helsinkiin ja taas saman katon alle Y:n kanssa. Sitten kun mulla on enemmän rahaa, sitten kun mä oon matkustanu maailman ympäri. Sitten kun mä oon laihtunu, sitten kun mä oon treenatumpi.

Luonnollisesti on ihan normaalia asettaa itselleen tavoitteita, koska muuten ei koskaan kehittyisi. Paikoilleen jämähtäminen on tosi helppoa, eteenpäin puskeminen helvetin vaikeeta. Mun ongelma nimenomaan on se, että jos mä pysähdyn, mun on vaikeeta lähtee taas eteenpäin. Sen takia mä oon jopa oikeesti pitäny kiinni tästä mun piirteestä, että mä en oo koskaan tyytyväinen mihinkään. Mä tiedostan, että tän takia mulla menee ohi monta kaunista hetkeä, koska en osaa tai ehkä jopa uskalla pysähtyä kunnolla nauttimaan niistä. Toisaalta esimerkiksi eilen mä nautin suuresti al dente -pastasta (kerrankin onnistu täydellisesti!) ja älyttömän hyvästä bolognesekastikkeesta. Samalla mä myös koen hirveesti hyviä juttuja matkalla kohti jotakin.

Mä korostan kyllä, että toisaalta mä oon hurjan tyytyväinen moneen asiaan. Mun läheiset on terveitä, oon ite suhteellisen terve, ja kaikki noi ylläolevat asiat jotka mainitsin, on tietty ihan superhienoja ja mä oon kiitollinen niistä. Mä tiedostan että kaikilla ei todellakaan ole asiat näin hyvin. Mut ainakaan vielä, mä en osaa nauttia hetkestä niinku mun pitäis, tai niinku ois toivottavan. Kiitollisuus ei oo onnellisuutta, ja mä en oo onnellinen tässä ja nyt, ja tunnustan sen rohkeasti, mut mulla on tässä aika hyvä alku. Ehkä sitten kun...

kuvat kaikki täältä

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Myönnetään, että tulee vain kymmenen kaunista. Nää saa nyt toimia jälleen kerran siis syysiltojen kaunistajina ja piristäjinä, ja palaan ihmettelemään näitä sitten kun Kuopiossa on lunta miljoona metriä ja pakkasta kuin Siperiassa. Tässä, hieman blogisfääreissä jo kiertäneessä, haasteessa on siis ideana mainita kymmenen lempiasiaansa, tasan siinä järjestyksessä kun ne pulpahtavat mieleen. Tää oli niin elämäniloinen juttu, et halusin kyllä ehdottomasti tehdä tän ja suosittelen kaikille samaa. :) So... (drummroll)

1. Aamupuuro

Mä en vois elää niin, että aamuisin söisin jotain kylmää. Se idea, että hyppäisin pois ihanasta sängystäni lämpimän peiton alta, vetäisin Y:n totaalisen liian isot villasukat jalkaani ja istuisin pöytään syömään jääkaappikylmää jugurttia, tuntuu päässäni hieman absurdilta. Leipääkin (huom! ruisleipää TAI vaihtoehtoisesti itsetehtyjä sumpuloita) voin syyä, kunhan sen voi paahtaa. :)

2. Läheiset

No joo, joku vois sanoo ettei läheiset oo varsinaisesti asioita, mut ihan sama, tämä ei ole vakavaa. Tähän kuuluu kaikki: kaverit, Y, perhe... Läheiset ihmiset on aina niitä, jotka laittaa mut jaksamaan vielä hieman eteenpäin, kannustaa sillon ku mä luulen jo olevani kaatunut ja nostaa ylös silloin kun mä oikeesti kaaduin. Ilman Y:tä tuskin olisin tässä nyt, koska olisin jo luovuttanut hakemiseni suhteen. Ilman perhettäni en olisi tässä, koska kukaan ei olisi tukenut prosessiani rahallisesti, ja noh, onhan ne nyt kultaakin kalliimpia. Ja kaverit... no tarvitseeko sitä edes sanoa. Kiitos että olette olemassa, te ihanat <3

3. Urheilu

Tekopyhää tai ei, urheilu on vaan niin ihanaa! Monesti musta tuntuu, et urheilu on mainittava, koska muuten sä oot joko huono ihminen, laiska tai muuten vaan typerä. Se fiilis, kun sä oot just vetäny BodyPumpissa kyykyt tavallista isommilla painoilla, tai Combatin tavallista kovempaa, tai venyt Balancessa vähän aiempaa paremmin... Voi vitsi, ja muutenkin se urheilun jälkeinen mieletön hyvänolonfiilis. Oi että. Se yksin riittää syyksi lähteä salille.

4. Lukeminen

Vaikka nykyään tää koostuukin ihan liikaa lukemisen pakoilemisesta, kun puhutaan luentoslaideista ja vaihtoehtoisesti tenteistä. Mutta onhan se nyt ihanaa, kun voi sytyttää kynttilöitä, laittaa jotain ihanaa fiilistelymusiikkia ja lukea hyvää kirjaa. Pitääkin lukea jotain, onhan mulla pitkiä junamatkoja ja välillä vois olla ihan hyvä aktivoida aivojaan sen sijaan, että tuijotain Sex and the Citya miljoonatta kertaa. Mistä päästäänkin...

5. Elokuvat/ sarjat

Mä oon totaalisen koukuttunu niin moneen sarjaan, et siin ei oo mitään järkee. Ikuiskoukuttajat on SATC, Grey's Anatomy, How I met your mother ja Frendit. Nyt mä oon myös onnistuneesti koukuttunu tohon Olipa kerran -sarjaan, se on niin söpö. :D No okei, toi ei kuulosta kauheen pahan monelta, mut ihan liikaa tulee kyl tapitettua liikkuvaa kuvaa. Ja leffat nyt vaan on ihania ja hyviä, näin suurimmaks osaks. (mistä tulikin mieleeni, et piti kirjottaa tänne juttua uusimmasta Bondista ja Woody Allenin Rooma-leffasta)

6.  Matkustelu ja sen suunnittelu

No tää on vissiin tullu täällä jo pari kertaa selväks. :D Paitsi et luonnollisesti tykkään ite matkustelemisesta, mä rakastan suunnittelua, ei herranjestas. Tykkään oikeesti miettii kaikkea, jopa kävelyreittejä valmiiks. Tää ei nyt tarkota, et ne ois lukkoonlyöty ja et saisin ahistuskohtauksia, jos mun suunnitelmia ei seurattais pilkuntarkkaan. Mä vaan tykkään suunnitella, koska silleen saan musta matkasta eniten irti. Tietty joku vois kysyy, et tarviiks suorittaa myös lomalla...

7. Nauraminen

Musta se olo, kun naurattaa ihan hallitsemattomasti eikä vaan oikeesti yksinkertaisesti pysty lopettamaan, on hurjan ihana. Ei muuta sanottavaa.

8. Arki

Mä joskus tästä puhuinki jo Kuopiotytöilleni, et mä oisin ihan valmis jo asettumaan arkeen. Saan itestänu eniten irti, ku mulla on suhttiukka aikataulu, ja mun pitää olla vähän menossa ja tekemässä koko ajan. Jos mulla on liian vähän tekemistä, niin mä laiskistun. Liiasta tekemisestä mä puolestani ahdistun, ja jätän tekemättä jotain pientä, mikä kasaantuu sit lopulta jättiläismäiseks. Mut suurimmaks osaks, mä haluisin jo olla elämässäni siinä vaiheessa et tietäisin koko ajan mitä tapahtuu. Haluisin jo vakiintuu.

9. Ruoka

Miks ruoka on niin hyvää. Ja kaunista ja ihanaa. Jos mä saisin päättää, mä kävisin joka viikko ulkona syömässä (harmi ettei täältä Kuopiosta ihan paikat siihen riittäis) ja söisin kaikkee erilaista ja kivaa. Just nyt mä haaveilen Klaus K:n brunssista, ravintola Postresin maistelumenusta sekä kaikista niistä ihanista New Yorkin herkuista, mitkä mua odottaa. Mums. <3 Musta on myös ihan mielettömän ihanaa tehdä ruokaa ite! Toivottavasti huomenna kerkeisin tekemään ihanaa porkkanasosekeittoa, mums.

10. Kauniit asiat

Ihan yleisesti. Kauniit auringonnousut ja laskut, kauniit maisemat ja kauniit rakennukset. Kauniit sisustusasiat ja astiat ja lasit. Kauniit kynttilät ja muutenkin kaunis valo. Kauniit kukat, varsinkin tuoreena. Kauniit vaatteet. Ja ehdottomasti ja eniten, kauniit hetket sisäisesti kauniiden ihmisten kanssa.

Tästä jäi nyt miljoona asiaa pois, kuten ensimmäiset lämpimät kesäyöt, asiakaspalvelu, koulu, hierojalla käynti, äidin kanssa juttelu (vielä näin oikein erikseen mainittuna), pitkään nukuttujen aamujen jälkeinen olotila, vadelmat, puhelin ja sitä kautta puhelut ihanien ihmisten kanssa, valmiiseen pyötään istuutuminen, yksityiskohdat... Miljoonamiljoona juttua, joista voisin vielä sanoa, ja hyvä niin!

Ihanaa viikkoa, ja tulkaa kaikki kuopiolaiset huomenna 19-22 Matkuksen kauppakeskukseen shoppailemaan, ja erityisesti tietysti Vero Modaan ja Jack and Jonesiin! Pus. <3

It's been a long-time-no-see

Te ootte varmaan luullu et mä oon kuollu ja kuopattu. :D Melkein kaks viikkoo radiohiljaisuutta, valtavat pahoitteluni näin pitkästä äänettömyydestä. Tässä on viety naista ku pässiä, ja laskinkin matkustaneeni noin viikon sisään vähäiset 4500 kilometriä. Ottaen huomioon, etten välimatkallisesti kovin pitkälle matkannut (eihän Damiin oo kuin 1500 kilometriä), toi määrä tuntuu mun korviin suhteellisen suurelta. :D

Tähän väliin aattelin kertoa mun koulukuulumisia (joita olen kauhealla tavalla laiminlöynyt, ja kohta tämä fakta puraisee mua persuksiin). Tällä hetkellä mulla on siis tosiaan menossa HIStologian ja Lääketieteellisen BioKemia2 kurssit. LBK2:en luennoista mulla on toooooosi vähän sanottavaa; aiheet vaihtelevat mulla mielenkiintoisuusasteikolla unettavasta nuijanukutukseen. LBK2:ssa meillä on ollut kivoja pienryhmiä, joista kahdessa on käyty kotitehtäviä (hahahahaha :D) ja ollaan kahdessa pyöritty labrassa. Toisesta labraharkasta jäi päällimmäiseksi mieleen väsymys ja suhteellinen hysteerisyys, mut toisessa oli superkivaa. Ai miks oli superkivaa? No koska sai ottaa (ja valuttaa!) verta. Ei me vielä mihinkään laskimoon pistetty (onneks), mutta oli se mulle eka kerta kun sormestakaan otetaan verta. Ideana siis oli kolesteroliarvojen ja triglyseridi(=rasva)arvojen määritys, jota varten piti pistää kaverin sormenpäähän pistimellä ja kerätä siitä sitten putkeen verta. Mä kertoisin mielelläni kuinka loistavat arvot mulla oli, mut valitettavasti meidän kontrolliarvo heitti aevan häränpyllyä, joten meidän muutkaan arvot eivät olleet mitenkään vertailukelpoiset. Mutta triglyseridiarvot oli muistaakseni varsin mallikkaat. Sen sijaan voin kyllä kertoa, miten mallikas verenottopotilas mulla oli, ei yhtään itkenyt tai valittanut, vaikka ekasta reiästä ei tullu verta ollenkaan eikä se tokakaan oikein halunnut tarpeeksi vuotaa. Olihan siinä oikeesti hyvä fiilis, kemistin lääkärintakki päällä "rauhoittelemassa" potilasta. (Niin siis miten mun kuulu tätä ihoa venyttää? Ja tohon sivun pistetään, no nyt... Eiku sooori, mä unohdin laittaa tän pistimen oikeeseen kuosiin. :D) Mä sen sijaan vuodatin hienosti pari kapillaariputkilollista verta sormestani. :D

Nuorempana mulla on ollut aivan jäätävä piikkikammo. Kun me kolme vuotta sitten matkustettiin Intiaan Y:n kanssa, mä jouduin ottamaan maan miljoonia rokotuksia, ja viime keväänä erilaisista syistä mä jouduin monesti antamaan verta. Tää oikeesti helpotti kammoa, ja huomasin, että ei se nyt niin kauheen paha oo olla piikitettävänä.  Luultavasti ensi vuonna, kun me koulussa pistellään toisiamme ihan oikeastikunnolla, oon suhteellisen eri mieltä asiasta.

HIS:ssä ideana on siis tunnistaa "kuvasta" erilaisia solu- ja kudostyyppejä. Tää vois olla kiva kurssi, mut valitettavasti kaikki kudokset näyttää ainakin mun silmiin mikroskoopin luupin läpi marjapuurolta. Joo, osa näyttää tummemmalta, osa näyttää rakeisemmalta, osassa on enemmän sattumia, mutta loppupeleissä ne on kaikki marjapuuroa. Mä odotan valtavalla mielenkiinnolla HIS:n tenttiä, jossa ilmeisesti heijastetaan valkokankaalle kudosleikkeiden kuvia, joista pitää sitten tunnistaa erilaisia soluja ja tietysti myös itse kudos. Jeps, tulee olemaan... vähintään jännää. Uusinta on sitten vasta kesän jälkeen, koolio. Mun äiti oli tästä kurssista kuulemma aikoinaan ihan fiilareissa, eikä siis nyt voinut ymmärtää miks tää kurssi masentaa mua niin pahasti. On kuitenkin muistettava, et mun äiti oli aikamoinen nörä. <3

Muuten koulussa on suhteellisen hiljaista, mistä kielii myös se että vietän tän viikon kokonaan Helsingissä töitä paiskien. Kaikki odottaa jo malttamattomana KuoLO:n vappuviikkoa. Siitä on muodostunut jo käsite tuolla suurella muailmalla, ja pieni fuksi odottaa sitä ihan pähkinöinä! Ai niin, onhan mulla vielä ennen vappuviikkoa SOMO:n uusinta... Damn it. -_-

Palaillaan lähiaikoina (oikeesti lähiaikoina, lupaan!) muutamankin eri tekstin voimin, tulossa ainakin "viimeinen puristus"-postaus, juttua Damista ja Kehy-viikonlopusta. Stay tuned. :))

I hear the call, and it comes from Amsterdam

Pahoittelen pidempää hiljaisuutta, tässä on ollut vaikka mitä ihmeellistä menossa. Viikonloppu meni totaalinollatessa ja ihanien ihmisten kanssa ollessa. Perjantaina kaverillani oli suuren luokan juhlat, joihin saapui ihmisiä aina etelästä asti. :D olipa hurjan mukavaa nähdä taas vanhoja lukukavereita, verrata erilaisia lääkiksiä (porukkaa oli Kuopiosta, Turusta ja Helsingistä, sekä muutama tuleva lääkisläinen!) ja muuten vaan jutustella. Kivat ihmiset tunnistaa siitä, että monen kuukauden näkymättömyydenkin jälkeen he vaan halaavat ja toteavat, että onpa sulla villi tukka. :D

Lauantain vietin sitten kotona maaten sohvalla ja katsellen aivan turhia televisio-ohjelmia. Ainut aktiivinen asia mitä tein oli roskien vieminen. :D Ihana fiilis, kun vaihteeksi sai viettää viikonlopun ilman, että tarvitsi lukea potea syyllisyyttä siitä ettei lue. Illasta kokoonnuimme porukalla mun luokse tekemään sushia, viisi tyttöä tekivät selvää suuresta määrästä sushia alta aikayksikön. Samalla suunnittelemme ensi kesää ja tärkeimpänä ensi kesän reilireittiämme! Jeeeeee, ihan superia. Mä en oo ikinä ollu reilaamassa, mutta monet mun kaverit kyllä on, ja ovat matkustusmuotoa suositelleet. Tarkoituksena on siis elokuussa viettää kolme viikkoa junan kyydissä Itä-Eurooppaa (muutamaa pikkuhyppäystä lukuunottamatta) ihmetellen. Jee, en jaksa odottaa, voikun kesä olisi jo sillä mallilla että voisi laskea päiviä reissuun. :) Voin jakaa reittimme myöhemmin, ja varmasti tänne tulee jossain vaiheessa lisää reilihypetystä, kiinnosti se teitä tai ei.

Sunnuntain vietinkin sitten samalla mallilla, eli mitään tekemättä paitsi että aikamoisen lenkin kävin vetäisemässä! Kuopiossa oli mitä ihmeellisin sää, aurinko paistoi ja linnut liversi ja tietkin ovat jo suurimmaksi osaksi sulia. Hiekkaa tosin on vielä kaikkialla, voisipa nekin jo puhaltaa pois. Anyway, en oo mikään juoksemisen suurin ystävä, joten kun GPS kertoi mun juosseen yli 10 kilsaa, olin aika huuli pyöreänä. :D

Mä oon hieman miettiny tän blogin kohtalua sitten kesäksi. Mites sitten kun a) asustelen Helsingissä, joten ei tarvitse siinä mielessä päivitellä b) olen töissä (teen kyllä syväreitä, eli syventäviä opintoja joten lääketieteen parissa pyöritään) mutta eipä oo kauheesti kerrottavaa, kun vaitiolovelvollisuus sitoo ja lisäksi ketä kiinnostaa se kun pyörittelen papereita päivästä toiseen. :D Asiaa pitää miettiä, ja jos on mielipiteitä niin anti tulla! Totta kai voin tehdä jotain lääkikseen valmistavia juttuja, mutta ei niistä riitä edes kesän joka viikolle. :)

Nyt tämä tyttö käy nukkumaan vain herätäkseen alle 6 tunnin päästä jotta voisi lähteä lentokentälle. Mulla on lentolippu Damiin, johon on merkitty mun ja mun mummin (kyllä, luitte oikein) nimet ja mä en todellakaan pelkää käyttää sitä! Ah ihanuutta. Joten palaillaan ehkä sen jälkeen, ajattelin tehdä vielä viimeisen-lukemisen-puserruksen-postauksen, toivottavasti kelepoo!

kuvat we heart it  

We are hunting lions!

Ei mulla oikeestaan mitään tärkeää asiaa, halusin vaan kertoa että tykkään tästä mainoksesta ihan älyttömästi, vaikka jääkiekko on musta totaalisen yhdentekevä laji. Tää vaan on jotenkin nerokas ihan kaikin tavoin, varsinkin toi pikkujätkä joka vetää ton leijonamaskin päähänsä. :) (vaikka olihan se superhetki ku Suomi voitti viime vuonna MM-kultaa. Muistaakseni luin silloin niin paljon että meinasin kuolla ja en lähteny torille vaan lähdin kotiin nukkumaan, jotta voisin seuraavana päivänä lukea vähän lisää)

Planning out her life

Tän mun hakijaurakan aikana useampi mun tutuista ja kavereista on kysyny multa sen yhen ja saman kysymyksen: "Ootsä nyt IHAN varma et toi on se mitä sä haluat?" Uskoisin, että kysymys johtuu siitä, että niin sanotusti kaikki mun kolme vanhempaa (meaning äiti, isä ja isäpuoli) on lääkäreitä, joten ulkopuoliset automaattisesti ajattelee, että meillä jotenkin painostettais sitten lääkikseen. No tilanne ei todellakaan ollut tämä, vaan mun vanhemmat on tosiaan aina painottanu, että on ihan sama mitä ammattia mä harjotan, kunhan se tekee mut onnelliseks ja ruokkii niin mut kun tulevaisuudessa myös mahdolliset lapset.

Kuitenkin oon huomannu, että mun vanhemmilla on tapana ajatella mun puolesta mun elämä valmiiks. Yritin pohtia, että onks tää joku kulttuurijuttu (niille jotka ei ole vielä tajunnut, olen siis syntynyt Venäjällä, mutta asunut melkein koko elämäni Suomessa. Luonnollisesti mun vanhemmat on venäläisiä, mutta mulla on suomalainen isäpuoli) vai johtuuko tää siitä, että nuorempana olin vähän villi, josta varsinkin äidille on jäänyt suojeluvietti päälle. Pienissä asioissa tää on ihan söpöä ja totaalisen kestettävää, mut kun se ei koskaan jää niihin pieniin asioihin.

Kun mä olin yläasteella ja mietin lukiota, mä olisin kovasti halunnut jatkaa Kallion ilmaisutaidon lukioon. Mun vanhemmat oli niin totaalisesti tätä vastaan, enkä oikein vieläkään tiedä varsinaisesti et miks. Lukio ku lukio, ja yläasteella mä tykkäsin ihan hulluna äikästä ja kirjoittamisesta. Ajattelin, että musta tulee lääkäri, joka sivubisneksenä kirjoittelee kirjoja ja runoja. :D No, aika pitkään ajattelin mennä ihan porukoiden kiusaks sinne Kallioon, mutta päädyin sitten muualle. Jälkeenpäin ajatellen en tiedä olisko lukiolla nyt varsinaisesti ollut mitään väliä, tosin mun lukiossa porukka oli todella motivoitunutta ja opettajat loistavia. Ja tapasinpa siellä niin mahtavia tyyppejä, ettei mitään rajaa! <3

Elämän etukäteissuunnittelu ei kuitenkaan rajoitu tällaisiin juttuihin. Esimerkiks ku puhuin vaihtoon lähtemisestä, mikä on mun ehdoton suunnitelma, mun vanhemmat oli taas totaalisesti sitä vastaan. "Valmistut vaan mahdollisimman nopeasti ja pääset sitten oikeisiin töihin ja elämään oikeaa elämää" Hyvä kun perään ei tullut vaatimukset lasten hankkimisen ajankohdista ja tulevasta asuinkaupunginosasta (ja voi kyllä, niistäkin on ollut kädenvääntöä! :D). Sama juttu kun puhuin halustani lähteä Ausseihin. "Sit ku oot valmistunu, niin oot eka noin puoli vuotta terveyskeskuksessa töissä ja lähdet sitten kiertämään 3 kuukaudeksi Australia, kato tässä sulle reitti valmiina!" Öööööö...?

Tiedän, että mun vanhemmat ajattelee vaan mun parasta ku ne suunnittelee mun elämää. Tiedän, ettei ne luultavasti itsekään usko, että mä toteuttaisin niiden suunnitelmat. Ja tiedän, ettei mun missään nimessä tarvitse niitä toteuttaa, mä olen kuitenkin suht itsenäinen yksilö, joka luultavasti loppujen lopuks tekee just niinkuin haluaa. Pointtina on se, etten mä oo ihan tajunnu niiden suunnittelun funktiota. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oon kuitenkin päätynyt siihen, että mun äidille tää on keino pitää mua vielä "lähellä". Mä kuitenkin vietän suurimman osan ajastani Kuopiossa, ja senkin mitä Helsingissä oleilen, tapaan kavereitani ja Y:tä. Oon myös päättäny, että antaa niiden suunnitella niin kauan ku tää pysyy hyvänmaun rajoissa. (ja niin kauan ku ne suunnitelmat menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos ;D)

Tuntuuko teistä koskaan tältä?

Oh doctor, but my fever is so high

Kärsin jatkuvasti kuumeesta. Nimittäin matkakuumeesta. :D Siihen eivät ole auttaneet mitkään lääkkeet, viimeisimpänä on kokeiltu lääkikseen pääsyä pitkäkestoisena antibioottikuurina (kuinkakohan monta tällaista vertausta saan ympättyä tekstiin :D). Voi vitsi.

Joululomalla keskusteltiin aiheesta äitini kanssa, ja pohdittiin että mistä jatkuva matkakuumeeni johtuu. Totta kai heti ensimmäisenä syyttävä sormi osoitti vanhempia ja heidän tapaansa matkustella useampia kertoja vuodessa. Äitini tosin käänsi koko jutun ympäri, ja sanoi minun tuijottaneen erilaisia matkaohjelmia jo silloinkin, kun en vielä kunnolla suomea puhunut. :D Huutelin äidille miten haluaisin mennä tuonne ja tuonne ja tuonne ja... No, siitä se lähti.

Matkustaminen on ollut mulla se todella kallis henkireikä. Se, että pääsee muutaman kerran vuodessa ulkomaille, tutustumaan uuteen kulttuuriin, näkemään muiden kaupunkien ja maiden historiaa. Oon elämäni aikana käynyt Venäjällä kahdesti (hihi, syntymän lisäksi) Tšekeissä, Unkarissa, Espanjassa, Portugalissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Hollannissa, Belgiassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa, Puolassa, Bulgariassa, Tanskassa, Ruotsissa ja Virossa, Thaimaassa, Intiassa ja Dubaissa. Huh. :D Kyllä sitä on tultu oma osansa maailman hiilidioksidipäästöistä aiheutettua, varsinkin kun osassa noista on tullu käytyä useammankin kerran. :D

Seuraavana toivelistalla on niin monta paikkaa, ettei pysy laskut tai ajatukset perässä. Alunperin olin ehdottomasti sitä mieltä, että lähden ensi joululomaksi Australiaan. Kävikin niin, että kuulin mielettömiä uutisia, ja kolme mun rakasta kaveria viettää kevään 2013 Jenkeissä varsin lämpimissä merkeissä... Saattaa siis olla, että matkakohde vaihtuu lennosta, ja idän sijaan suunnataankin länteen. :) Varsinkin Y on mieltynyt (mulle totaalisen käsittämättömästä syystä) kylmistä paikoista; Grönlanti, Huippuvuoret, Islanti... Itse näkisin seuraavina matkakohteina Iso-Britannian, Irlannin, Kreikan ja jos nyt haaveilemaan ruvetaan, niin kyllä mä näkisin itseni Uudessa-Seelannissa tai Aasian maita koluamassa.

Tällä hetkellä raha on vähän enemmän kuin pieni este, siitä on jostain syystä nyt huutava pula. :D Millään tavalla osallisena eivät ole olleet lukuisat juhlat, matkustamiset Helsinkiin, ja viimeisimmän miniloman aikana kyllä tehtiin vaikka mitä. :) Samalla tajuan, että mä oon herranjumala 22-vuotias, ja mulla on matkakohteita enemmän taskussa kuin monella aikuisella ihmisellä. Tästä nyt vaan on tullu elämäntapa. Sen verran elämäntapa, että vaikka rahaa on loppukuukaudelle noin 3 euroa per päivä (jaiks!) pääsiäislomalla on lähtö Amsterdamiin. :D

Mihin te haluaisitte matkustaa jos olisi mahdollisuus ja rahat? :) Vai onko muualla mustikka, kotona mansikka?

SOMO shlomo tomo momo

Ja muut erinomaisen rimmaavat sanat. :D mun suuhun SOMO:sta (eli SOlu- ja MOlekyylibiologiasta) on tullut kätsysti shlomo. Maanantaina on tentti, ja mulla on käsittämätön vaikeus pakottaa itseni lukemaan tätä hieman... tylsähköä aihetta. Lisäksi omasta mielestäni lähes kolme neljäsosaa kurssin slaideista on huonosti kirjoitettu/epäselviä/muuten vaan arsesta, joten tuntuu siltä että uusinnan voisi buukkaa vaikka samantien ja jättää koko tentti tekemättä.

Myönnettäköön, että minilomailun jälkeen arkeen palaaminen on ollut vaikeaa. Omasta mielestäni elän maailman parasta arkea, ja ahoh, mutta kamoon, lomalta paluu on aina tällaista! :D Tavallaan sain ladattua akkuja hulluna tuon lähes viikon pituisen Helsinki-visiitin aikana, ja tavallaan tulin entistä väsyneempänä takaisin. Jokainen, joka on matkustanut kavereita näkemään, varmasti tunnistaa edellä olevan lauseen totuuden. Oon perusluonteeltani älyttömän laiska, joten kun on maannu laakereillaan melkein viikon, siitä on vaikea yhtäkkiä hypätä kirjaston lukunurkkaukseen monisteiden ääreen.

Vältelläkseni lukemista olen siis tänään puuhannut muunmuassa seuraavia:

1) koristellut kalenteriani nätiksi, jotta siihen olisi mukavampi kirjoittaa

2) syönyt pitkän aamupalan (voiks noin sanoa? :D)

3) lukenut viime viikolla väliin jääneet Duodecimin, Nuoret Lääkärit -lehdet, Mediuutiset ja Hesarit

4) kattonut aika paljon komeaa Hank Moodya sarjassa Californication

5) käynyt tekemässä kuolemaa BodyAttackissa 

6) syönyt erinomaisen hyvää savulohisalaattia (done by me!)

Okeiokei, oon mä pari tuntia myös lukenu, mutta tulos on tainnut olla aikamoinen nolla. Huomenna uusin voimin? Saas nähä, huomenna meen luultavasti pitämään seuraa ihanaisille ompelijatytöille ja samalla lukemaan esittämään että luen. Uusinnat on niitä hetkiä varten, jolloin elämä menee etusijalle.

PS: Jippii, saan rahatilannettani vähän parannettua kun teen supertyörupeaman Hulluilla Päivillä! Niille rahoille onkin jo mahdollinen sijoituskohde tiedossa... Hihi! ♥

The Haarukka

Haluan jakaa kanssanne tarinan. Teitä se ehkä naurattaa, niin muakin nyt. Tänään aiemmin ei naurattanu. Tämän tarinan keskiössä on haarukka.

Matkasin tänään Helsingistä takaisin Kuoppalaan. Olin siellä pikavisiitillä, kävin katsomassa KY:n speksin Luojan tähden, paetkaa (sallittakoon pikku mainostus myös kavereiden ainejärjestöjen hyväksi). Speksi itsessään oli musta ihan hyvä, tanssijoilta olisin kaivannut mielenkiintoisempia koreografioita ja näyttelijät olisivat voineet keksiä parempia omstartteja, ja Gloria paikkana ei ollut  mikään maailman paras. All in all, olin kyllä silti tyytyväinen. :) Samaan syssyyn haluan mainostaa KuoLO:n omaa speksiä: ID eli Sigmund Freudin viimeiset lipsahdukset (napsauttamalla pääsee suoraan speksin sivuille). Mitä pientä ennakkoa olen kavereilta, jotka ovat mukana prokkiksessa, kuullut, kyseessä on mitä loistavin esitys! Eikun lippuja ostamaan. ;D

Takaisin tarinaan. Juna-asemalla olin suhteellisen ajoissa, joten ajattelin, että käynpäs hakemassa mukaani herkullisen salaatin, jotta ei tarvitsisi pikkupennosiani käyttää junassa kolmioleipään (tähän väliin haluan huomauttaa, että junakahvion hinnat ovat hiuksianostattavia; kolmioleipä, joka on sivumennen sanoen sysipaska, maksaa samanverran kun hyvä salaatti Kotikonnusta, joka on sivumennen sanoen tosi kallis kauppa :D). Kaikessa kiireessä ja häslingissä multa jäi haarukat ja veitset siististi käärittynä lautasliinaan siihen tiskille. Ajattelin että ihan sama, otan sitten junasta haarukan. Osuin sellaiseen junaan, että matkassa oli kaksi vaihtoa, semiärsyttävää, mutta pysyypähän hereillä. Ensimmäisessä junassa ei ollut ravintolavaunua ollenkaan, vain kiertävä tarjoilukärry. Pyysin sieltä haarukkaa, jotta voisin syödä salaattini. Todella vihaisen/kännisen/aineissa-olevan oloinen mies ilmoitti, että hänellä ”Ei ole mitään mitä voisi syödä haarukalla, hence minulla ei ole haarukkaa, hence tiedätkö mihin voit salaattisi tunkea...” Istuin ja tuijotin monttu auki; mä en ole tottunut että mulle puhutaan tollaseen tapaan, varsinkin kun ottaa huomioon että tuokin on ASIAKASPALVELUAMMATTI! Siinä vaiheessa kun keksin muka-nasevan vastauksen ”No toi on kyllä todella epähygienistä”, mies oli jo kaukana tarjoilemassa muille junamatkustajille olutta ja punaviiniä. Ajattelin jälleen että ihan sama, söin päivällä ja jaksan kyllä odottaa seuraavaan junaan.

Vaihto Kouvolassa ja eikun Pikajunaan. Kyllä, siihen vanhanaikaiseen, jossa ei ole nettiä, ei esiintaitettavia pöytiä ja omaan makuuni penkit ovat helvetin epämukavia. Hetken lehtiä lueskeltuani päädyin siihen, että nyt on nälkä. Lähdin hakemaan ravintolavaunusta haarukkaa. Noh. Täti Tärkeilevä ilmoitti minulle tiskillä, että haarukka ja veitsi maksavat 20 senttiä kappale. Siis ekskusemuaa?! Ihan. Oikeasti. VR on musta käsittämättömän ylihintainen firma, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu pettämään olemalla myöhässä/verkkokauppa kaatuneena/kuuluisa huonoista asiakaspalvelijoistaan. Mutta musta tää nousi kyllä ihan uusiin sfääreihin. Kiukkua puhisten kävelin takaisin laukulleni (ei tosiaankaan tullut mieleenikään ottaa lompakkoa mukaan) ja palasin takaisin. Vain huomatakseni että minulla on 10 senttiä käteistä. ”Haluaisin maksaa kortilla.” ”Ei käy.” Siinä se. Ei selityksiä, ei mitään. Yritin siinä sitten sanoa, että mulla ei ole Visa Electronia, vaan ihan normaali pankki-/luottokortti. ”Ei käy.” Argh, tiedättekö sen Little Britainin hahmon, joka ilmoittaa vaan kaikkeen että ”The computer says no.” Ei ollut kaukana, etten olisi ravistellut naista. Aivan tapahtumapaikan vieressä istuskeli monia ravintolavaunun asiakkaita, jotka selkeästi seurasivat kiinnostuneina keskusteluamme. Yksikään ei tarjoutunut antamaan mulle puuttuvaa 10 senttiä. En tarkoita että jonkun olisi ritarillisesti pitänyt pompata ylös ja sanoa että ah neito, ma sut pelastan. Mutta herran tähden, se on vaan 10 senttiä. Mun on vaikea uskoa, että niistä yli viidestä alle kymmenestä ihmisestä kellään ei ollut sen vertaa rahaa.

Mitä tekee tarinan tässä vaiheessa varsin raivokas päähenkilömme? Hän varastaa haarukan. Täti Tärkeilevä meni keräämään astioita pöytien puolelle, ja sillä aikaa mä nopsaan nappasin tämän tärkeän ruokailuvälineen, piilotin sen mun jakun sisätaskuun ja lähdin pikapikaa pois. Samalla ku mä söin salaattiani, olin supertyytyväinen itseeni. Mä nousin vastustamaan tätä kapitalismia, tätä vääryyttä ja ihmisten tärkeilevyyttä ja opiskelijoiden syrjintää. Barrikadeja kohti! Hihittelin siinä itsekseni ja kaivoin kännykän takin taskusta kertoakseni Y:lle suorituksestani. Samalla löysin sieltä 10 senttiä. Ne puuttuvat 10 senttiä.

Voi niitä tunnontuskia joita mä siinä vaiheessa kärsin. Mietin puolet loppumatkasta (ennen seuraavaa vaihtoa) että pitäiskö mun käydä tunnustamassa pahantekoni Täti Tärkeilevälle. Laitetaanko mut junan putkaan, vai heitetäänkö suoraan ulos. Mitä jos se olikin huomannu mun varastavan haarukan, ja konduktööri tulee kohta kyselemään sitä multa. Vielä viimeisinä hetkinä ennen junanvaihtoa mä olin kahdenvaiheilla että vienkö rahat vaan anonyymisti tiskille. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että no en kyllä vie. Mua oltiin kohdeltu matkalla kahdesti todella töykeästi ja törkeästi, olkoon toi raha korvaus siitä.

Ja muuten, oli kyllä hemmetin hyvä salaatti!

Kuvat we heart it, googlen kuvahaku ja se hiton haarukka

You got me begging you for mercy

Musta tuntuu että aloitan joka toisen postauksen sanoilla "Aikaa on taas kulunut jonkin verran..." tai eri versiolla kyseisestä lauseesta. :D Elämä on ollut suht kiireistä/en ole oikeastaan jaksanut kauheasti tähän panostaa/tuntui ettei ole kauheasti mitään kirjoitettavaakaan. Päätinpä siis tulla hieman valittamaan. :D

liiankin totta, mut välillä se on okei!

Dissektion tentti tuli ja meni. Voisiko joku korkeampi taho selittää mulle, mihin KAIKKI se tietomäärä jonka mä luulin tunkeneeni päähäni katosi? Mä yritin valmistautua tunneille huolella (kerran jopa melkein pääsin pätemään! :D) ja silti mulla jäi surunaamainen fiilis tentin jälkeen. Asia, jonka edellisenä päivänä olin opiskellut hyvin ja oikeasti tunsin osaavani, hävisi kuin pieru Saharaan, kun sitä kysyttiin tentissä. Tai pikemminkin tilalle tuli epävarmuus, että oliko se nyt tämä vai tämä. Ärsyttävää. Tosin omasta mielestäni tentti ei ollut mitenkään onnistuneemmasta päästä, ja osa kysymyksistä meni mun ja muutaman muunkin mielestä vähän ohi aiheen.

Tämän kaltaiset fiilikset saa mut aina epäilemään, olenko oikeassa paikassa. Don't get me wrong, ehdottomasti olen sillä lailla oikessa paikassa, että opiskelu kiinnostaa ihan eri tasolla kuin kemman laitoksella. Mutta tulee välillä tuntuu siltä, että pääsinkö mä tänne ihan vain hyvää tuuriani (jota minulla ei tosin ole). Tiedän samalla, että tein HEL-VE-TIS-TI töitä paikkani eteen, uurastin ja päätin että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Mutta silti... Fiilis kuuluu niihin epäuskon hetkiin, joita koen myös kun joku puhuu mun tulevaisuudesta sanoilla lääkäri. Minä. Lääkäri... Mutta sehän oli vain kaunis unelma? Senpä vuoksi välillä epäonnistuneiden tenttien jälkeen mietityttää, että jos en osaa nyt, osaanko ikinä. Ehkä vaan sanon tulevaisuudessa kaikille potilaille sen, mikä ärsyttää kaikkia suunnattomasti: "Kyllä se siitä, ota pilleri."

On asioita, joita mun ei tarvi luultavasti enää ikinä osata. FLO:n asiat kuuluu toivottavasti niihin (nimimerkillä eilen oli tentti ja huhhuh, onneks se on nyt takanapäin). Sitten on tietty asioita, joista on ihan okei, etten osaa niitä nyt. Kuten esimerkiksi diagnoosin kirjoittaminen CT-kuvien perusteella... Yritän pitää mielessä, että ei haittaa etten osaa kaikkea. Ei haittaa jos en osaa jotain erinomaisesti. Tai edes hyvin. Yritän muistaa antaa itselleni armoa tämän suhteen. Välillä vaan on vaikea huomata, että asia jota on halunnut niin pitkään kuin muistaa, niin noh, siinä ei olekaan niin hyvä.

Kuitenkin. Muistakaa antaa armoa itsellenne ja muille. :) Ihanaa lauantaita, me painutaan tästä Y:n kanssa täydentämään mun erinomaisen vajaavaista lautapelikokoelmaa! Haluan samanlaisen kokoelman kun alla olevassa kuvassa!

PS: Haluaisin myös valittaa mun asunnon hirrrrrrrveen kylmistä lattioista. Mursmörssamperi.

kuvat we heart it

Nainen, joka elää vapaaherran elämää

Miniloman parhaat:


♥ lämmin, mummin tekemä borschkeitto crème fraîchella
♥ keskustelut äidin kanssa elämästäni ja ottamastani suunnasta (joka toivottavasti on taas vähän oikeampi)
♥ E:n tekemät cup cakesit ja prinsessakakku
♥ uimahallissa lilluminen siskon kanssa
♥ työpäivän tekeminen, kun se tuntui mahdottomalta
♥ omatekemä brunssi parhaalla porukalla
♥ Helsinki lumisena, auringon vasta noustessa, kahvi käpälässä
♥ fiilis, kun tajuaa että rakastaa poikaystäväänsä päivä päivältä enemmän
♥ siskon laulu Musiikkitalolla
♥ astuminen junaan, kun tietää että puolentoista viikon päästä olet takaisin täällä

Tunnit kulutettuna anatomian parissa: pyöreät 0.

Miss Moneypenny

Joululomalla keskusteltiin mun äidin kanssa materiasta ja rahasta. Kun mä olin nuorempi, ja vielä nytkin joskus kun mun tekee tositosi paljon mieli ostaa jotain/ottaa äkkilähtö johonkin, mä huokailen "Isona mulla on niin paljon rahaa, et voin ostaa kaiken mitä haluun." No, totuus nyt on ihan muuta ja tiedän sen itsekin, sillä aloittelevan lääkärin kuukausipalkka pyörii jossain 2500 €/kk. Päivystykset tietysti nostavat palkkaa, mutta niinhän "ylityöt" aina tekevät, joten se siitä. Sen jälkeen kun on vakiinnuttanut paikkansa työelämässä ja mahdollisesti erikoistunut, ovat palkatkin tietty vähän erilaisia.


Jonkin verran on tullut sähköpostiin (jos joku ei oo syystä tai toisesta vielä löytänyt sitä, sijaitsee oikealla ylänurkassa) kyselyitä siitä, miten ihmeessä mulla on opiskelijana varaa omistaa asunto, matkustella ja elää. Musta tällaiset kysymykset on vähän hassuja. Miten kummassa sulla sitten on varaa elää? Uskoisin, että kenen tahansa, lukuunottamatta tietty erityisen rikkaiden, varallisuus perustuu aika pitkälti suunnitelmallisuuteen ja säästämisiin. Vaikka mun vanhemmilla, kahdella lääkärillä, on suhteellisen hyvä palkkataso, ihan samalla tavalla he laskevat ja suunnittelevat menojaan kuin minä. Jopa enemmän, kun heistä on muutamakin ihminen varsin riippuvainen.


Mä saan, kuten jokainen opiskelija joka tarpeeksi noppia saa aikaiseksi (ja välillä vaikka ei ihan saiskaan) opintorahaa. Mun tulot per kuukausi on niin matalat, että saan myös yleistä asumistukea (en siis opintotukeen kuuluvaa asumislisää). Tämän lisäksi nostan opintolainaa, kuten niin kovin monet opiskelijat. Lisäksi viime syksyllä lähes joka kerta kun olin viikonlopun Helsingissä, tein yhden työvuoron, joka, kiitos VR:n todella halpojen junalippujen, juurijajuuri nollasi matkan kustannukset. Ja silti mä en elä erityisen hienosti. Kotona syön tänään viidettä päivää samaa sosekeittoa, koska ei mulla oo varaa tehä mitään pieniä annoksia. Teen sit kerralla enemmän ja kiristelen hampaita, koska oon aiemmin tottunu syömään samaa ruokaa maksimissaan 3 päivää. Mulla ei oo hienoja merkkilaukkuja vaikka niitä kuolaankin, vaatteeni oon ostanu melkein kaikki työpaikaltani, jolloin sain ne jonkin verran halvemmalla. Eikä multa siis todellakaan löydy mitään ihanien suunnittelijoiden vaatteita, vaan puhutaan ihan normaalikaurasta! :D Mun huonekalut on kaikki Ikeasta, lukuunottamatta niitä paria jotka oon saanu lahjaks/ostanu kun kävin vielä kokopäivätöissä. Ihan niinkuin joka toinen opiskelija.

Tällä systeemillä mä pystyn myös matkustamaan. Yleensä ostan lentoliput niin hyvissä ajoin, että ne on vielä varsin halvat, siis vähintään puoli vuotta etukäteen. Vaatii jonkin verran suunitelmallisuutta, mutta onnistuu. Tällä hetkellä mulla on suunnitelmissa yks isompi matka (noin miljoonan pienen lisäksi, joista luultavasti toteutuu yksi tai ehkä tsägällä kaksi) jonka ajankohta sijoittuu kesälle 2013. Niinpä. Lisäksi en ikinä asu mitenkään erityisen hienoissa hotelleissa. En syö hienoissa ravintoloissa. Elän ulkomaillakin halvalla. Vaateostoksia tulee poikeuksetta tehtyä, mutta säästän niihin sitten ihan erikseen. :D Musta yleensäkin jos vaan oikein haluaa, niin kyllä siihen matkaan on varaa. Ei ehkä nyt, mutta sitten puolen vuoden päästä.


Kysymyksiä on myös tullut mun asuntolainasta. Kyllä, mä omistan kotini täällä. Miksikö? Koska me laskettiin, että se tulee jopa halvemmaksi. Korkoa ja vastiketta maksan yhtensä suunnilleen saman verran, mitä alueeni vuokra olisi. Kuopion asuntojen hinnat ovat vielä suhteellisen matalat verrattuna vuokratasoon. Ja kaiken lisäksi maksan koko ajan rahaa omaan taskuuni. En kuitenkaan omista mitään valtavaa, saunallista kolmiota marmoriseinillä, vaan aivan tavallisen asunnon. Jos opiskelujen loputtua asuntomarkkinat ovat huonot, voin vuokrata kämppää eteenpäin kunnes tilanne paranee. Pankkini kanssa tein sopimuksen, että ensimmäisen kahden vuoden aikana mun ei tarvitsisi lainaa lyhentää, mutta silti poikeuksetta teen niin joka kuukausi, koska siihen on mahdollisuus. Ja ei, mä en käy täällä Kuopiossa töissä koska a) lääketieteellinen on varsin intensiivinen koulu b) täältä ei oo mitenkään turhan helppo saada töitä c) eikä ainakaan markkinoimalla itseään sanoin "Voin olla maks kaks tai kolme päivää viikossa töissä. Viikonlopuista voin olla vain noin joka toisen, koska muulloin oon Helsingissä/poikaystävä on täällä (ei ois kovin kiva ajaa tänne 400 km vain nähdäkseen tyttöystävää aamuisin kun tämä lähtee töihin ja iltaisin kun tämä tulee töistä). Ai niin ja ps, en todellakaan aio viettää täällä kesääni." Jos joku kuopiolainen työnantaja lukee tämän ja kiinnostui, saa ottaa yhteyttä. :D Sen sijaan joululomallani pyörin jatkuvasti töissä, mikä kyllä tuntui sitten kouluun palatessa. Lisäksi kiittäminen on mun vanhempia, joilla on mahdollisuus ja halu hieman auttaa tytärtään rahallisesti. En eläisi näinkään hienosti jos he eivät näin tekisi. Toisaalta pyrin ajattelemaan, että kunhan pääsen kunnolla omille jaloilleni, niin minulla on tarvittaessa mahdollisuus auttaa vastavuoroisesti heitä tilanteessa kuin tilanteessa.


Mua usein harmittaa ihmisten suhtautuminen rahaan ja muiden rahatilanteeseen. Aina välillä kuulee, että porukka menee lääkikseen vaan rahan perässä. Mä en lähteny opiskelemaan tätä ammattia rahojen takia, vaan kiinnostuksen vuoksi. Ei kukaan pelkän palkkatason vuoksi hakkaa päätään seinään useamman kerran. Mua kiinnostaa aidosti ihmisten auttaminen, mahdollisesti tutkimustyön kautta myös vähän pidemmällä tähtäimellä, halusin työn jossa voi jatkuvasti kehittyä ja oppia, ja jossa on paljon ihmiskontakteja. Mua ei oo tehty toimistorotaks. Vaikka lääkärin palkka olisi satoja euroja pienempi, olisin ehdottomasti hakenut lääkikseen. Jos pääsen joskus toteuttamaan isompaa unelmaani ja viemään apuani kehitysmaihin/katastrofialueille, ei palkka siellä todellakaan ole päätä huimaava. Mua ihmetyttää ihmiset, jotka jaksaa väittää lääkäreiden palkkatason olevan turhan korkea. Monilla lääkäreillä on ihmisten elämä käsissään joka päivä. Meidän PERUSkoulutus kestää noin 6 vuotta. Tämän jälkeen moni tosiaan vielä erikoistuu, mikä voi kestää useamman vuoden.


Toivottavasti tämä hieman sekava teksti aukesi/aukaisi teille raha-asioita himpan verran ja toivottavasti kellekään ei tullut paha mieli. :)
kuvat google.com

minne katosi päääääivääääät

Ylihuominen tuli ja meni. Minä jatkoin elämääni siitä välittämättä. :D EAN:n tentistä lähdettiin suht hyvillä mielin, onneksi. Loppujen lopuksi se ei ollut niin vaikea kun mitä olin pelännyt, ja hyvin samantyylinen kuin aiempina vuosina. Yksi kuva, tällä kertaa laskimoista (jotka onneksionneksionneksi olin juuri edeltävänä päivänä, kröhöm, kopioinut vastausvihkosesta. ne kun oli puolihuomaamatta jäänyt aiemmin tekemättä ja tämän huomasin 4659 kilometrin päässä. upsie) Kaksi sanaselitystehtävää, joissa pyydettiin määrittelemään erilaisia termejä; missä sijaitsevat, mitä tekevät, mitä ovat. Yksi tehtävä, jossa piti selittää portokavaalisista laskimoanastomooseista (terkkuja vaan kaikille kavereille, jotka joulutunnelmissa selittivät vaikka mitä kaikkea hauskaa tähän kysymykseen, myös allekirjoittanut). Yksi, joka käsitteli naisen genitaaleja. Ja jokin vielä, enää en muista. :D All in all, läpi meni varmasti, toivo elää jopa suhthyvän arvosanan suhteen. Ja illalla tentti kaadettiin glögijuhlien, shottien ja Cursus2009 järjestämien bileiden voimin. Loistavuutta. <3 kiitos mun parhaimmille kurssikavereille kuluneista 4 kuukaudesta.

Seuraavana päivänä matka kävi kohti Helsinkiä. Olipa ihanaa nähdä omia rakkaita. Kaikki mahtavat kaverit, vanhemmat, sisko ja Y. Jos joskus on sydän laulanut, niin noina päivinä, kun tiesi, että sai rauhassa olla näiden ihmisten kanssa. Ei tarvinnut kiirehtiä, jotta ehtisi Kuopioon lähtevään junaan muutaman tunnin päästä. Ei tarvinnut nähdä yhden päivän aikana 10 ihmistä, koska seuraavana päivänä olisi taas junailtava pois. Sai olla vaan. Siistii. Kun sitten kävi kaiken lisäksi ilmi, että kaksi ihanaa, joiden oli tarkoitus matkustaa kauas, siirtävätkin matkaansa hieman pakosta, niin mikäs sen parempaa (vaikka tosi pahoillani niiden puolesta oonkin. :D) Saa olla kaikkien kavereiden kanssa näääääääääin paljon. Ja nähdä pitkästä aikaa Helsinkiäkin.

Tai niin mä ajattelin. Let's explain. Alunperin mun piti olla joululomallani töissä kuin pieni orava, ja vain pyöriä pyörässäni yhdestä toimipisteestä toiselle. Ajattelin että olen koko loman töissä, joka päivä. Saan kerättyä rahaa ja lähden myöhemmin matkalle. Eli toisinsanoen tämä raha ei olisi ollut pakollinen juttu, eikä minun olisi ollut mikään suunnaton pakko saada sitä, vaan se kuului sarjaamme I want it. No, tässä jonkin aikaa ennen lähtöäni Dubaihin rupes näyttämään siltä, että mitään töitä ei ole eikä tule olemaan. Maksimissaan 25 päivän loman aikana saan tehdä 3 vuoroa. Alun uskomattoman rageilun jälkeen rauhoituin, ja hyväksyin tosiasiat. Näillä mennään, ja onneks tämä ei silti tarkoita elämistä kädestä käteen kun suuhun ei ole mitään laitettavaa. Olin lähes innoissani. Käynpähän kaksi kertaa päivässä salilla. Näen kaikkia niin paljon kuin haluan. Teen pitkiä kävelylenkkejä. Och så vidare. Juuei. Loppujen lopuksi kävi niin, että kuitenkin pyörin oravanpyörässäni. :D Tilanteeni olen itse valinnut ja tiedostan sen, osasta vuoroistahan voisi aina kieltäytyä. Mutta. Mä oon liian ahne, ja oon aina ollu. Mä mielummin uuvutan itteni romahduspisteeseen ja itken kotona elämääni (ja silti mene seuraavana päivänä töihin) kuin kieltäydyn rahasta. Tuloksena Y, joka täysin totuudenmukaisesti valittaa, että näkee mua vain öisin. Kavereita oon nähny hävettävän vähän. Perhe, joka sanoo että on se kumma kun lomallakaan ei sua näe. Ja tyytymätön minä. Onneksi sain itseni vihdoin eilen kuriin, ja järjestin järkevät vuorot lopuille lomapäiville. On aikaa myös olla. Pohdinkin tässä, että loppuukohan tämä suorittajaelämä koskaan, vai joudunkohan kymmenen vuoden päästä hoitoon, kun oon päivystäny viikon putkeen ja joutunut psykoosiin. :D

Jotenkin mun postaukset on aina negatiivissävytteisiä, johtuen varmaan osittain siitä, että mä jatkuvasti kurottelen tähtiin. Oikeesti mun elämä on ihanaa, kiitos siihen kuuluvien ihmisten. <3 Suomessa ei vietetä Thanksgiving Day:tä, mutta mä oon ottanu perinteeks uuden vuoden alla miettiä, mistä mä oon kiitollinen. No paljosta. Enkä vähiten mun tämän puolen vuoden aikana saamasta koulutuksesta. Ajattelin että teen erikseen sellaisen puolenvuodenkootuthetket-postauksen. :D samoin tulossa on matka lääketieteelliseen -postaus (sitä on pyydelty paljon :) ) ja muutama muu. Lomalla on aikaa...

kuvat: we heart it ja google.com

aaaaaaaaaaaah...

no, wait, whaaaaat?!

Pahoittelen alemman kuvan huonolaatuisuutta ja rakeisuutta ja aivan kamalaa laatua muutenkin. Syytän maanantaita. Arkeen palaaminen oli suhtrankkaa, kun maailma muuttui kahdessa päivässä Dubai -> sysimusta märkä Helsinki -> varsin luminen Kuopio. Aikamoista.

Huomenna EAN:n tentti, ja sitten suuresti odotettu joululoma. I-HA-NAA! Vaikka lomalla ei tullut luettua nimeksikään, vahva toivo elää, että tentti menisi läpi. Tällä hetkellä en muusta välitäkään. Palaillaan siis toivottavasti ylihuomenna. <3

PS: valtakunta sille, joka tuo mulle jotain ihanaa herkkua...

Onnistumisista ja kavereista (nälkävuoden tapaan)

Bloggaustauko on taas ollut pitkä kuin nälkävuosi. Monesti mulla on tullu sellanen fiilis, että pitäisi kirjoittaa ja kertoa, mutta jaksaminen on ollut aivan toista laatua. Haluaisin kirjoittaa useasti, vaikka joka toinen päivä, mutta syksyn tullen tuntuu huomattavasti kivemmalta olla sohvalla oman untuvapeittoystäväisensä kanssa kynttilöiden palaessa taustalla. Talvi aiheuttaa kummallista laiskuuden tunnetta ainakin mussa, mites te?

Mitäs tässä nyt on tapahtunut... Noh, ainakin opintopisteet ovat yläkulmassa lisääntyneet. TLA meni onneksi läpi! Arvosana oli tosin ihan muuta kuin mitä halusin, joten aion uusia typerän tentin. Musta osasin huomattavasti paremmin, kuin mitä arvosana antaa ymmärtää. En tiiä mikä meni tentissä vikaan, paitsi ainakin tuo pirun nilkkanivel. En usko saaneeni siitä tehtävästä kuin ehkä pari säälittävää pistettä. Summa summarum, tämä tyttö menee sitten tammikuun lopussa uusintaan. :) Aasinsiltana edellisestä lauseesta voin myös sanoa, että tämä muija puhuu latinaa, eli myös latinan tentti meni läpi. Edellisten vuosien opiskelijat eivät valehdelleet, vaan kyseessä olivat helpoimmat opintopisteet IKINÄ! Tunti ennen tenttiä katselin monistenipun läpi, merkkailin sinne tänne oranssilla ja punaisella kynällä, ja sillä mentiin. Tentissä sai monistenippu olla mukana (olisi saanut olla kuulemma vaikka sanakirjakin...), joten sieltä piti vain etsiä oikeat kohdat. Muut opintopisteet ovat sitten tulleet Johdatus lääketieteeseen -kurssista, sekä Johdatus akateemisiin opintoihin -kurssista. Aika hullua, että näin vaan tämä opiskelu etenee. Onnistumisen tunteet on sitten kivoja. :)

Etenemisestä puheen ollen, tässähän on säälittävät pari-kolme viikkoa, ja sitten on joululoma. Puoli vuotta on mennyt lähes silmänräpäyksessä. Jos valmistun aikataulun mukaisesti, olen noin puolentoista vuoden päästä lääketieteen kandidaatti. Viiden ja puolen vuoden päästä lääketieteen lisensiaatti. Vaikka sitä yrittää itselleen jatkuvasti tolkuttaa päähänsä, että opiskeleopiskeleopiskele, pitää tässä myös muistaa, että tää on oikeesti mun elämäni parasta aikaa. Kaverit, mahdollisuudet, inspiroiva opiskelupaikka... Nyt kun huomaa, että tämä aika on kohta ohi, pitäisi muistaa ottaa kaikki irti myös tästä hetkestä. Tentit on tietysti päästävä läpi, mielellään hyvällä arvosanalla. Välillä pitää kuitenkin antaa itselleen anteeksi ja ymmärtää, että nämä onnelliset hetket, jolloin et ole vastuussa kenenkään elämästä, jolloin voit huolettomasti nauraa kavereidesi kanssa possun sydämen ääressä sen aivan erilaisen muotoista truncus pulmonalista, tai jolloin voit huolettomasti naureskella sille, ettet löydä kaverin jalasta pulssia, noh, ollenkaan, ovat suhteellisen pian ohi.


Vakavista asioista hömppään. Ensin toissa viikonloppuna oli Y käymässä. Tehtiin kaikkea, ja ei mitään. Suurimmaksi osaksi vain oleiltiin, katsottiin leffaa, pussailtiin, istuttiin vierekkäin sohvalla ja nautittiin seurastamme. Olisin halunnut esitellä miehenpuolikkaani täkäläisille ystäville, mutta valitettavasti isänpäivän kunniaksi kaikki olivat poissa. Y on kuitenkin lupautunut (hyvin tapojensa vastakkaisesti) osallistua meidän fuksien järjestämiin KuoLO:n ja Dentina:n pikkujouluihin, joten siellä sitten viimeistään kaverit saavat paljon puhutun miekkosen tavata. <3 
Viime viikonloppuna taas oli ihana ystäväni M käymässä täällä järjestettyjen Sosiaalipsykologiapäivien vuoksi (vaikka todellisuudessa päivät olivat vain tekosyy tulla minun luokseni<3). Olimme perjantaina ahkeria opiskelijoita kukin omalla sarallamme, ja loppuillasta lähdimme juhlistamaan jälleennäkemistämme ensin istumalla iltaa kavereiden luona, sitten siirtymällä Introon istuskelemaan ja lopulta illan viimeiset tunnit vietettiin Henry's Pubissa. Sen mustempaa paikkaa en olekaan vielä nähnyt. :D Kyseessä on ilmeisesti varsin hevipainoitteinen baari, jota Kuopion kansa rakastaa. M:n sanoin "Sitä haluaisi sanoa ulkomaalaiselle, että emme me suomalaiset ole mustiinpukeutuvia, heviä rakastavia mörriköllejä, jotka viettävät aikansa kellarissa. Sitten sä tuut tänne, ja huomaat et asia on just tasan niin!" Lisäksi kävimme ihailemassa Kuopion joulunavajaisten kunniaksi järjestettyä ilotulitusta, katselimme leffaa, herkuttelimme glögillä ja nautimme kynttilänvalosta. Oli aika mukavaista, kiva kun olit täällä<3

Lyhyestä virsi kaunis ei selkeästi ole minun sanontani, mutta lopetan nyt tähän ja pyrin pian kirjoittamaan lisää meidän harkoista, tulevasta matkastani, joululomasta... kaikesta ihanasta! Loppuinspiraationa viime sunnuntaina tyttöjen kanssa tehtyä sushia (ennakoin M:n lähtemisen aiheuttaman yksinäisyyden, ja kutsuin kavereita tänne lämmittämään mun sunnuntai-iltaa).

kuvat: we heart it, googlen kuvahaku ja memyselfandI

Enjoy yourself, it's later than you think

TLA:n tentti on (toivottavasti) ohi. Omasta mielestäni siinä oli sekä vaikeita että helppoja osioita. Esseetä oli, kuten professorimme meille sanoikin, tehty korjaaja-ystävällisemmäksi muuttamalla se yksinkertaisesti koepaperilla oleviin kysymysmuotoihin. Ainut ongelma tässä oli se, että ”esseen” aihe oli ylempi nilkkanivel, joka oli jäänyt mulla vähän... lukematta. :D Olin niin sataprosenttisen varma, että aiheena ois ollu olkapää tai polvi! Äiti on aina sanonut, että me ollaan sellainen perhe, että jos me ei jotain olla luettu, niin se tulee AINA esiin.  Eli jälleen kerran, äiti oli oikeessa (voisitko lakata olemasta, KIITOS). :D

Muita tehtäviä oli sanaselitykset, pari kuvaa joiden osia piti nimetä (yksi lonkkaluusta, yksi kyynärvarren syvistä ojentajista), pari röntgenkuvaa joita piti tulkita (omasta mielestäni suht vaikea tehtävä, kun ei niistä ottanut selvää että miten päin ne oli kuvattu :D) sekä erilaisten pään luiden onteloiden piirtämistä. All in all, toivottavasti nyt oon vaan another brick in the wall, ja pääsen tuon tentin läpi. :D Nyt odotellaan sitten kuin kissa pistoksissa, ei nimittäin huvittaisi kauheasti uusia tota samoihin aikoihin kun on EAN:n tentti… Ja LBK1:kin tulokset ovat vielä saamatta.
// LBK1:n tulokset saatu, ja läpi meni heilahtaen. Jesh! Nopat lisätty ylös.

Tällä viikolla meillä on alkanut kaksi uutta kurssia, EAN ja FLO (Fysiikkaa Lääketieteen Opeskelijoille), jotka ovat samalla myös ainoita kursseja nyt jouluun asti. Ihanaa kun lukujärjestys helpottaa, mutta! EAN tuottaa hulluna töitä. Luentoja on ollut nyt vasta 3, mutta huhhuh, ne ovat olleet täyttä asiaa. Naureskelin tänään, että miten voi olla että kerta toisensa jälkeen on että apua mikä urakka, ei tästä selviä. Sitten sitä vaan hengittää syvään ja yrittää parhaansa.

Viime viikonloppu ja viikon alku oli aikamoinen. Perjantaina ryhmärämämme suuntasi Hopeasalamalla kohti Helsinkiä. Kahden viikon tauon jälkeen oli ihanaa nähdä perhettä, syödä jonkun valmiiksi tekemään ruokaa (joka vielä kannetaan pöytään... hemmoteltu kakara) ja jutella hömppiä pikkusiskon kanssa. Mutta ah se fiilis kun näki Y:n. Varmasti liittyy siihen, ettei olla nähty pitkään aikaan, mutta lähes 4 vuoden jälkeen, on mulla vieläkin perhosia mahassa kun näen hänet ja sulan hymyyn. Ihanaa rakkautta, kun toinen oli ladannut uusimmat jaksot The Big Bang Theorya ja syödään hyvää leipää ja juodaan kuumaa teetä. Muuta ei varmaan voi ees haluta. :) ainoastaan et toinen tietää tasan tarkalleen mitä haluan ja mitä toivon, ilman että edes kerron... pieniä mä pyydän, mut suurempia saan. <3 muutama postaus taaksepäin kommentoija mainitsi minun potevan koti- ja Y-ikävää. se on niin totta! onhan mulla sitä jatkuvasti ikävä, mutta asian kanssa yritetään selvitä. Onneksi toinen meistä on kärsivällinen ja ihana.

Lauantai ja sunnuntai menivät töissä, ja oli mulla ilo nähdä mun kultaisia tyttöjä lauantai-iltana. On harmillista ajatella, että nähdään seuraavan kerran vasta joulukuun puolessa välissä. Vaikka täällä on tietysti ystävystynyt, jopa saanut hyviä kavereita, niin oma tukiympyrä on aina oma tukiympyrä, ja tuntuu hyvältä kun toiset ymmärtää puolesta lauseesta että mitä tarkoitan. Joulukuun 14. päivä sitten pupuset ja osan kanssa jo vähän aiemminkin. <3

Sunnuntaina sitten, noh, räjähti. :D Kuopion lääketieteilijät (jotka tosin esittäytyivät reissun aikana jotenkin jännästi aina kysyttäessä TKK:n sähköteekkareita) lähtivät hieman matkailemaan Tukholmaan. Sanotaanko, että siellä juotiin, siellä... Oli ehdottoman hauskaa, pääsi tutustumaan uusiin tyyppeihin ja viettämään mahtavaa aikaa! Tukholman sen sijaan taisin shoppailla kuiviin. :D Ikinä ei ole yksi kahvi maksanut minulle noin paljoa (ennen kuin join latteni Tukholmassa, olin aivan rätti, sen jälkeen sen sijaan en niinkään...)! Ostin sitten kauniit kehykset viime jouluna hankkimilleni valokuvavedoksille, hamosen, pari paitaa… Sellaista. Halutaanko mun ostoksia nähdä täällä? Mielipiteitä anyone?

Tänään oon ollut erityisen ahkera, ja nyt palkitsen itseäni polttamalla kynttilöitä, syömällä omatekemää porkkana-inkiväärikeittoa ja omatekemiä sämpylöitä, sekä katsomalla Woody Allenin elokuvaa Everyone says I love you. On syysilloissa kummiski sitä jotain...

Kaunista viikon loppua <3


kuvat: we heart it ja googlen kuvahaku