31. maaliskuuta 2012
We are hunting lions!
29. maaliskuuta 2012
By the way, I made it through the day
Aamiaisen tekoon. Eiliseltä jäänyt suodatinpussi menee rikki tiputtaen kaikki kahvipurut lattialle. Puuro räjähtää mikrossa. Hesari on repeytynyt, eikä siellä edes ole oikein mitään luettavaa. Sarjakuvatkin oli ihan tyhmiä, edes ikisuosikki Fingerpori ei hauskuta. Vilkasen kelloa, taas tulee kiire. Voi mömmö! Edessä vaatekriisi; oon pessy mun sortsit vahingossa liian korkeessa lämpötilassa ja ne on kivasti kutistunu, joten hirvee kiemurtelu et saisin ne päälleni. Tässä vaiheessa mä kiroilin ku merimies ja jopa tein kaikkien animaatioiden/komedioiden pyhän liikkeen, eli potkasin sängynkulmaa niin, et hetken luulin et mun varvas murtu. Mut hei, kiva päivä edessä!
Pääsen vihdoin ulos ovesta ja tajuu et mulla on noin 15 minuuttii aikaa 20 minuutin matkaan. Ehdin kävellä noin 100 metriä ku iPod ilmoittaa et aku lopa. Totta kai. Aikaa säästääkseni meen oikoreittiä. Mulla on mun uudet Converset, sellaiset matalat. Enkös mä siis luonnollisesti uppoa reiteen asti lumeen. Ja samalla ku mä yritän pyristellä sieltä pois niin mun toinenkin jalka uppoaa lumeen. Tässä vaiheessa mietin, et jos mä vaan jään makaamaan siihen, niin kauankohan joltain menis löytää mut ja jaksaisko se joku kantaa mut sit takas kotiin. :D Päätin kummiskin pyristellä itseni irti lumisesta loukosta (Helsingissä oli enää tositosi vähän lunta ku viime viikonloppuna olin siel, ja täällä niin paljon että siihen voi UPOTA) ja matkata kouluun. Jossa oli pahaa ruokaa. Tietty. Seuraavana oli supertylsä histologian luento. Aihe on mielenkiintoinen, mutta voi luoja ne luennot saa mut repimään mun hiuksia. Ja lukemaan H&M:n kuvastoa. Ja koristelemaan kalenteria.
Mulla on ollu viimeiset pari päivää vaihtelevasti kipee olo. Eilisen BodyAttackin aikana sykkeet oli ihan älyttömän korkealla tasolla, vaikka yritin tehdä rauhallisesti, joten päätin et tän päivän jumppa jää nyt kyllä väliin. Pohdin, et mitä muuta mä voisin tehdä. No hei, en vittu mitään pardon my french. Kuopio on totaalisen surkea paikka tekemisille, joihin ei liity urheilu tai kotona makaaminen. Ainakin tällaiselle mörrimöykylle. Ensin ajattelin mennä ihan vaan kävelemään, mutta toi harmaa, vettä tihuttava taivas vesitti mun suunnitelmat. Sit ajattelin mennä leffaan. No mutta, täällä Kuopiossahan on Finnkinon Star-elokuvateatteri. Jossa menee noin 5 elokuvaa. Joista kaksi on piirrettyjä, kahta en halua edes nähdä ja yhden oon luvannu käydä katsomassa kaverin kanssa Helsingissä. Oh well. Päätin siis mennä kotiin, hautautua kolmen peiton alle piiloon maailmaa, ja kuunnella surullista musiikkia. Kurkistan täältä aina välillä vain moikatekseni lempimiehiäni, eli Beniä ja Jerryä.
Voi onneksi tän päivän loppumiseen on enää 3,5 tuntia. Huomiseksi on luvassa kaikkea hauskaa, saanhan tuijottaa lähes neljä tuntia mikroskooppiin, oi jee! Ai niin, oon saanu muutaman viestin sähköpostiin että miks oon niin negatiivinen vaikka elän monen unelma-arkea. Haluan vakuuttaa, että ensinnäkin mä oon totaalisen epä-negatiivinen ihminen. Mutta kukaan ei voi aina olla täynnä auringonpaistetta, eikä kukaan voi aina syödä perhosia ja kakkia sateenkaaria. Mä voisin kirjottaa tänne, kuinka käyn jokaikisellä luennolla ja kuinka sen jälkeen viel aktiivisesti kotona opiskelen ja kuinka ihanaa tää onkaan. Mut musta on kivempi, niin teille lukijoille ku mulleki, olla vaan rehellinen. Huomenna on uus, toivottavasti parempi, päivä. :)
PS: Ainut positiivinen asia on Embryn läpipääsy suhteellisen hyvällä arvosanalla. :)
28. maaliskuuta 2012
My bucket list
mua harmittaa ÄLYTTÖMÄSTI etten tehny tätä Thaikuissa :( |
ja vielä mielummin ihan yksin eikä tandemina |
ihan oikea eikä mikää valelääkäri :D |
26. maaliskuuta 2012
Planning out her life
Kuitenkin oon huomannu, että mun vanhemmilla on tapana ajatella mun puolesta mun elämä valmiiks. Yritin pohtia, että onks tää joku kulttuurijuttu (niille jotka ei ole vielä tajunnut, olen siis syntynyt Venäjällä, mutta asunut melkein koko elämäni Suomessa. Luonnollisesti mun vanhemmat on venäläisiä, mutta mulla on suomalainen isäpuoli) vai johtuuko tää siitä, että nuorempana olin vähän villi, josta varsinkin äidille on jäänyt suojeluvietti päälle. Pienissä asioissa tää on ihan söpöä ja totaalisen kestettävää, mut kun se ei koskaan jää niihin pieniin asioihin.
Kun mä olin yläasteella ja mietin lukiota, mä olisin kovasti halunnut jatkaa Kallion ilmaisutaidon lukioon. Mun vanhemmat oli niin totaalisesti tätä vastaan, enkä oikein vieläkään tiedä varsinaisesti et miks. Lukio ku lukio, ja yläasteella mä tykkäsin ihan hulluna äikästä ja kirjoittamisesta. Ajattelin, että musta tulee lääkäri, joka sivubisneksenä kirjoittelee kirjoja ja runoja. :D No, aika pitkään ajattelin mennä ihan porukoiden kiusaks sinne Kallioon, mutta päädyin sitten muualle. Jälkeenpäin ajatellen en tiedä olisko lukiolla nyt varsinaisesti ollut mitään väliä, tosin mun lukiossa porukka oli todella motivoitunutta ja opettajat loistavia. Ja tapasinpa siellä niin mahtavia tyyppejä, ettei mitään rajaa! <3
Elämän etukäteissuunnittelu ei kuitenkaan rajoitu tällaisiin juttuihin. Esimerkiks ku puhuin vaihtoon lähtemisestä, mikä on mun ehdoton suunnitelma, mun vanhemmat oli taas totaalisesti sitä vastaan. "Valmistut vaan mahdollisimman nopeasti ja pääset sitten oikeisiin töihin ja elämään oikeaa elämää" Hyvä kun perään ei tullut vaatimukset lasten hankkimisen ajankohdista ja tulevasta asuinkaupunginosasta (ja voi kyllä, niistäkin on ollut kädenvääntöä! :D). Sama juttu kun puhuin halustani lähteä Ausseihin. "Sit ku oot valmistunu, niin oot eka noin puoli vuotta terveyskeskuksessa töissä ja lähdet sitten kiertämään 3 kuukaudeksi Australia, kato tässä sulle reitti valmiina!" Öööööö...?
Tiedän, että mun vanhemmat ajattelee vaan mun parasta ku ne suunnittelee mun elämää. Tiedän, ettei ne luultavasti itsekään usko, että mä toteuttaisin niiden suunnitelmat. Ja tiedän, ettei mun missään nimessä tarvitse niitä toteuttaa, mä olen kuitenkin suht itsenäinen yksilö, joka luultavasti loppujen lopuks tekee just niinkuin haluaa. Pointtina on se, etten mä oo ihan tajunnu niiden suunnittelun funktiota. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oon kuitenkin päätynyt siihen, että mun äidille tää on keino pitää mua vielä "lähellä". Mä kuitenkin vietän suurimman osan ajastani Kuopiossa, ja senkin mitä Helsingissä oleilen, tapaan kavereitani ja Y:tä. Oon myös päättäny, että antaa niiden suunnitella niin kauan ku tää pysyy hyvänmaun rajoissa. (ja niin kauan ku ne suunnitelmat menee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos ;D)
Tuntuuko teistä koskaan tältä?
19. maaliskuuta 2012
Blossom in the trees you know how I feel
Tiistaina meille oli järjestetty (ja olihan myös paljon ykköskurssilaisia järjestämisessä mukana) fuksisitsit, joilla sitsasi ainoastaan lääkiksen fuksit. Oli kyllä loistavasti järjestetty, ja kuulemma ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa nimenomaan tällaisella tavalla! Sitseissä parasta on ehdottomasti se, että plaseerauksessa sut on saatettu sijoittaa jonnekin ihan hassuun paikkaan, jolloin tutustuu uusiin mahtaviin tyyppeihin, joita ei välttämättä ole samalla tavalla aiemmin huomannut. :) Sitsikulttuuri on täällä kuulemma elänyt hieman hiljaiseloa, mutta pikkulintu kertoi että tähän on tulossa vähän muutosta. ;) Superia oli myös päivän liikuntasuoritus! Mä oon jo hetken kärsiny ikävästä penikkataudista, ja lyhytkin juoksu on saanut mut irvistelemään kivusta. Aluksi ajattelin, että tää on vaan tällaista tottumattomuutta, mä kun en kauheesti ole nimenomaan juossut, varsinkaan matolla. Mut kyllä se oli jossain vaiheessa todettava, että ihan turha edes yrittää, kun 5 minuutin juoksun jälkeen kipu rupes lähentelemään sietämätöntä ja jalkaterät läpsyä niin pahasti, että pelkäsin kompastuvani niihin. :D Maratoonari-isäpuoleni antoi vähän treenivinkkejä joululomalla, ja johan rupes säryt paranemaan. Kyllä tossa pitkän lenkin aikana, varsinkin loppupuolella, rupes polttelemaan tutulla tavalla, mutta ajattelin että hengittelen vaan kivun läpi ja hyvin se onnistui! Treenin jälkeen teki mieli poistua matolta voitonmerkkiä heiluttaen! :)
Keskiviikkona vietettiin Terveystieteilijöiden talviriehaa, jossa eri ainejärjestöt olivat järjestäneet rasteja joissa piti sitten tehdä yhtä jos sun toista, parhaimpana esimerkkinä heilutella Teppoa (?). :D Hauskaa oli, ja saipahan käyttää taas hyvillä mielin ikiomaa mustaa haalaria! <3 ooh, pussailen sitä aina välillä henkisesti (ehkä myös fyysisesti) tuolla mun vaatehuoneessa. :) ja KERRANKIN sitä osas lähteä bileistä ajoissa, niin että seuraavana päivänäkin oli vielä hyvä mieli.
Torstai meni autellessa speksihommissa, ja aah perjantaina Y tuli Kuopioon. Olipa upee fiilis taas nähdä, vaikka siitä on vain viikko kun viimeksi nähtiin. Näinhän se on, et varsinkin tällaisina kiireisinä viikkoina, kun vedetään sopivasti ristiin eikä Skype-keskustelutkaan oikein ota onnistuakseen, tulee toista kovasti ikävä. Pakko kai se on myöntää, että matkustaminen Helsinkiin ja takaisin on syönyt mun rahoja niin ankaralla kädellä, että toukokuussa en usko tekeväni yhtään matkaa pääkaupunkiseudulle. :( Jos kesän alussa haluaa elää muullakin kuin ilmalla, on pakko tehdä kompromisseja.
Lauantaina vietin koko päivän ruokaa tehden, sillä sunnuntaina mä järjestin meiän kaveriporukalle brunssin! Oli vähän ku jouluna, kun herkkua oli siinä monenlaista. :D Y:kin oli suhteellisen tyytyväinen, kun makaili sohvalla pelaten pleikkaa ja katsellen telkkaria ja mä puuhailin keittiössä (tosin miekkonen vaikutti vähemmän tyytyväiseltä, kun vispattiin vaniljavaahtoa käsin kello kaksi yöllä kuohkeaksi ;D) Olipa ihanaa päästä pitkästä aikaa tekemään KUNNOLLA ruokaa, yksineläjänä kun harvoin tulee tehtyä mitään. :( se on musta ihan järjettömän harmi, mä kun nautin ruuan tekemisestä (ja kyllä myös syömisestä) ihan mielettömästi. Voi vitsi ku mä nautin siitä et ihmisiä tulee ja menee, ja hyvä meininki pysyy yllä ja ruokaa riittää ja kahvipannu huutaa... Ehkä mä oon sittenki valinnu ammattini väärin, tällä hetkellä unelma-ammattina on tomaatinkaivertaja. :D
Kaiken kaikkiaan I-HA-NA viikko, vähiten tähän ei vaikuttanut melkein joka päivä auringonpaisteeseen herääminen, vaikkakin myöhemmin onkin harmaantunut ja tänään tullut taas senttikaupalla lunta. :D hyviä uutisia on muutenkin riittänyt ja lähi- ja kaukotulevaisuus taas vähän kirkastunut... Ja kunhan tänviikkoisesta Embryn tentistä selvitään niin taas matkataan 400 km etelään! Nyt yritän toteuttaa uutta uuden-viikon-lupaustani ja mennä nukkumaan ennen 12. Kaikille oikein mainiota viikon alkua, toivottavasti tää hyvä mieli tarttuu teihinkin! :)
17. maaliskuuta 2012
Paha mieli netistä ostettuna
parit superkivat kehykset kavereiksi jo olemassaoleville |
sisällä olevat kuvat ostin Taikin joulumyyjäisistä toissajouluna |
maailman paras ostos, maatuska-munakello! |
no onhan se nyt pirun hieno! :D |
15. maaliskuuta 2012
Lusikkainen pääsykoesoppaa
1. Tee lukusuunnitelma
Mun mielestä tätä kohtaa ei voi tarpeeksi painottaa. Lukusuunnitelma auttaa pysymään järjissään silloin, kun tuntuu että omaksuttavaa määrää on enemmän kuin kukaan voisi käsittää. Lukusuunnitelma auttaa hahmottamaan. Lukusuunnitelma on minusta oltava. Parasta on kun tekee lukusuunnitelman ihan rehellisesti paperille. Mulla oli tapana tehdä jokaiselle kuukaudelle "tavoitteet". Valmennuskurssi auttoi tässä huomattavasti, mutta ei se nyt ole ongelmana tehdä ilman sitä. Lisäksi tein jokaiselle viikolle oman tarkan lukusuunnitelman, jopa ihan päiväkohtaisen. Näin pystyt myös hahmottamaan vapaapäivien tarpeen ja mahdollisuuden. Tee siitä mahdollisuuden mukaan hauskaa; värittele eri aineet eri väreillä, kirjoittele myös vapaapäivien ohjelmat ja laita ne ihan omilla väreillä... Jotain sellaista :)
Näin jälkiviisaana suosittelen pitämään vapaapäiviä. Monet teistä on varmasti töissä ohessa. Varsinkin näin alkukeväästä, muistakaa tämä: työpäivä EI OLE vapaapäivä. Stressi ei pääse kasaantumaan, kun välillä voi ripustaa aivot narikkaan!
2. Älä lykkää huomiseksi tän päivän hommia
Tätä ei nyt sitten saa tulkita sellaiseksi, että siellä kirjastossa on oltava väenvängällä vaikka itkua vääntäen. Tässä mulla meni yli jokaikinen kerta. Viime toukokuussa, kun rannekipu oli pahimmillaan, mä itkin ja kirjoitin muistiinpanoja endokriinisistä rauhasista. Tämä mielikuva seuraa mua jatkuvasti, ja uskokaa tai älkää, välillä näen vieläkin painajaisia aiheesta. :D Älkää olko tyhmiä kuten minä. However. Aikaa on rajatusti, ja se päivä tulee nopeammin kuin uskottekaan. Pitäkää sopimuksistanne kiinni edes summittaisesti. Pointtina on se, että ne hommat on luultavasti kummiskin tehtävä, joten ne on parempi tehdä tänään. Ja tärkeintä kaikesta, aloita! Tämä ohje on suunnattu erityisesti tosissaan hakeville abeille. Aloittaminen heti kirjoitusten jälkeen tuntuu vaikealta, mutta tuossa vaiheessa tiedot ovat vielä tuoreessa muistissa, ja rautaa kannattaa takoa niin kauan kun se on kuumaa. (muistakaa kuitenkin hoitaa kirjoitukset kunnialla kotiin!)
Ja tähän väliin sanottakoon että varsinkin alussa, kokeile mikä on sinun kannaltasi sopivin opiskelupaikka. Onko se kirjasto, ja jos on niin mikä kirjasto? Se hiljaisin kaikista kirjastoista, ja siellä hiljaisin nurkka lukusalista? Vai hieman hälyisämpi kirjasto? Vai kenties oma koti? (tähän en pystynyt koskaan, koti oli mulle pyhä lepopaikka) Kokeilemalla se selviää. :)
3. Vertaistuki
Musta tätäkään ei voi tarpeeksi korostaa. Jos olet valmennuskurssilla, hyvä. Älä ajattele muita kilpailijoina, vaan kanssakärsijöinä. :D Vertaistuki on musta kaiken a ja o, koska vaikka kuinka selittäisit parhaalle kaverillesi, tai kotikullallesi vaikeuksia, kukaan ei ymmärrä sinua samalla tavalla kuin ihminen, joka on täsmälleen samassa jamassa. Suosittelen lämpimästi myös lukuporukkaa. Tämä pitää järjissään silloinkin kun haluaisi vaan luovuttaa ja itkeä, ja ainakin vaikeat kohdat tulee käytyä läpi eri tahoilta ja eri pointeista. Itseäni auttoi paljon nimenomaan se, että oma lukukaverini hallitsi suuret kokonaisuudet, kun taas minä pikkuyksityiskohdat. Ja muistakaa; jos et osaa selittää sitä, et ymmärrä sitä. Muiden "tyhmät kysymykset" ovat mielettömästi hyödyksi! Ja jos et jostain syystä halua lukea ryhmässä, käytä tätä:
http://epione.fi/alyvuoto/index.php |
Varsinkin vielä näin suhtalkukeväästä, muistakaa hengähtää välillä ja etsiä oma henkireikänne. Onko se urheilu, hengailu kavereiden kanssa vai esimerkiksi telkun katseleminen. Jos se motivoi, katso Housea, Greyn anatomiaa, Tuho-/Teho-osastoa... Mua lääkärisarjat ainakin motivoi hurjasti, yritin ajatella että minäkin voin olla tuossa, tekemässä tuota! Mulle myös liikunta oli äärimmäisen tärkeää, heräsin mielummin vaikka vähän aiemmin ja menin ammun BodyPumpiin, kun jätin liikkumatta. Ja herran tähden, älkää nipistäkö aikaa unesta!!! Yrittäkää kerätä voimia toukokuulle jo etukäteen, se tulee olemaan rankin kuukausi. Muista kuitenkin pitää läheisesi mukana prosessissa, edes tekstiviestein, heidän tukensa on mittaamattoman arvokasta.
13. maaliskuuta 2012
Skip it dot com
Pienenä muistutuksena vielä kuopiolaisille, turkulaisille, tamperelaisille ja helsinkiläisille; KuoLOn Speksin lipunmyynti on auki ja sieltä kannattaa pikapikaa käydä hakemassa omat lippunsa pois, kyseessä on aivan loistava pätkä! Minäkin laitoin oman pikkukorteni kokoon käyttämällä tyyliin toista kertaa elämässäni ompelukonetta. :D
Tästä tuli tämmöinen pikamoikkaus, nyt pitää valmistautua illalla oleviin fuksisitseihin (JEEE!) ja huomennakin on Terveystieteilijöiden Talvirieha. Voisi melkein sanoa, että SOMOn tentti tulee kaadettua, mutta paha lähteä kaatamaan kun ei varmaan suoritettuakaan tullut. :D
kuvat we heart it, ja ihania kevätkuvia onkin. Pakko oli laittaa, koska kyllä se sieltä tulee vaikka tänään Kuopiossa satoikin lunta! :D
12. maaliskuuta 2012
Itä-Stadin bad luck lovee, toisil jää pelkkää paskaa haaviin
Elokuvan paikkana toimii tosiaan Vuosaari, mutta periaatteessa se vois sijottua ihan mihin tahansa. Ongelmat ei muutu mikskään ollaan sitten Vuosaaressa, Kalliossa tai vaikka Skattalla. Pimeys, lumi ja asfaltti (asValtti? asFValtti?) on vallitsevia elementtejä, ja surullisia ihmiskohtaloita tarina täynnä. Leffa ottaa kantaa moniin arkipäivän asioihin; alkoholisoitumiseen ja yksinhuoltajuuden vaikeuteen, eroon, sairauteen, kiusaamiseen... Siinä missä Paha maa oli ainoastaan ahdistava, musta oli ihanaa nähdä tässä leffassa myös toivonpilkahduksia paremmasta, vaikkakaan ei helpommasta tulevaisuudesta.
Musta kaikkein parhaimman roolin teki Laura Birn sekoilevana, alkoholisoituneen ja pössyttelevänä Iriksenä. Toisen hyvän roolisuorituksen teki muusikko Deogracias Masomi velkojiaan pakoilevana Makena. Yhdessä pariskunta oli samalla hupaisa ja äärettömän surullinen. Lisäksi kiitosta saavat erinomaiset lapsi- ja teininäyttelijät!
Neuvonani sanon, että älkää lähtekö katsomaan elokuvaa ilman nenäliinoja ja ilman paijaavaa seuralaista. Leffa jätti muhun niin surullisen ja ahdistuneen fiiliksen, että näin yöllä painajaisia ja vielä muutamankin päivän päästä olin sitä mieltä että ihmiskunta on kamala ja kaikkien pitäis vaan kuolla pois. :D
10. maaliskuuta 2012
Oh doctor, but my fever is so high
Joululomalla keskusteltiin aiheesta äitini kanssa, ja pohdittiin että mistä jatkuva matkakuumeeni johtuu. Totta kai heti ensimmäisenä syyttävä sormi osoitti vanhempia ja heidän tapaansa matkustella useampia kertoja vuodessa. Äitini tosin käänsi koko jutun ympäri, ja sanoi minun tuijottaneen erilaisia matkaohjelmia jo silloinkin, kun en vielä kunnolla suomea puhunut. :D Huutelin äidille miten haluaisin mennä tuonne ja tuonne ja tuonne ja... No, siitä se lähti.
Matkustaminen on ollut mulla se todella kallis henkireikä. Se, että pääsee muutaman kerran vuodessa ulkomaille, tutustumaan uuteen kulttuuriin, näkemään muiden kaupunkien ja maiden historiaa. Oon elämäni aikana käynyt Venäjällä kahdesti (hihi, syntymän lisäksi) Tšekeissä, Unkarissa, Espanjassa, Portugalissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Hollannissa, Belgiassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa, Puolassa, Bulgariassa, Tanskassa, Ruotsissa ja Virossa, Thaimaassa, Intiassa ja Dubaissa. Huh. :D Kyllä sitä on tultu oma osansa maailman hiilidioksidipäästöistä aiheutettua, varsinkin kun osassa noista on tullu käytyä useammankin kerran. :D
Seuraavana toivelistalla on niin monta paikkaa, ettei pysy laskut tai ajatukset perässä. Alunperin olin ehdottomasti sitä mieltä, että lähden ensi joululomaksi Australiaan. Kävikin niin, että kuulin mielettömiä uutisia, ja kolme mun rakasta kaveria viettää kevään 2013 Jenkeissä varsin lämpimissä merkeissä... Saattaa siis olla, että matkakohde vaihtuu lennosta, ja idän sijaan suunnataankin länteen. :) Varsinkin Y on mieltynyt (mulle totaalisen käsittämättömästä syystä) kylmistä paikoista; Grönlanti, Huippuvuoret, Islanti... Itse näkisin seuraavina matkakohteina Iso-Britannian, Irlannin, Kreikan ja jos nyt haaveilemaan ruvetaan, niin kyllä mä näkisin itseni Uudessa-Seelannissa tai Aasian maita koluamassa.
Tällä hetkellä raha on vähän enemmän kuin pieni este, siitä on jostain syystä nyt huutava pula. :D Millään tavalla osallisena eivät ole olleet lukuisat juhlat, matkustamiset Helsinkiin, ja viimeisimmän miniloman aikana kyllä tehtiin vaikka mitä. :) Samalla tajuan, että mä oon herranjumala 22-vuotias, ja mulla on matkakohteita enemmän taskussa kuin monella aikuisella ihmisellä. Tästä nyt vaan on tullu elämäntapa. Sen verran elämäntapa, että vaikka rahaa on loppukuukaudelle noin 3 euroa per päivä (jaiks!) pääsiäislomalla on lähtö Amsterdamiin. :D
Mihin te haluaisitte matkustaa jos olisi mahdollisuus ja rahat? :) Vai onko muualla mustikka, kotona mansikka?
9. maaliskuuta 2012
SOMO shlomo tomo momo
Myönnettäköön, että minilomailun jälkeen arkeen palaaminen on ollut vaikeaa. Omasta mielestäni elän maailman parasta arkea, ja ahoh, mutta kamoon, lomalta paluu on aina tällaista! :D Tavallaan sain ladattua akkuja hulluna tuon lähes viikon pituisen Helsinki-visiitin aikana, ja tavallaan tulin entistä väsyneempänä takaisin. Jokainen, joka on matkustanut kavereita näkemään, varmasti tunnistaa edellä olevan lauseen totuuden. Oon perusluonteeltani älyttömän laiska, joten kun on maannu laakereillaan melkein viikon, siitä on vaikea yhtäkkiä hypätä kirjaston lukunurkkaukseen monisteiden ääreen.
I want it all, and I want it now
kuvat siis polyvore.com
7. maaliskuuta 2012
Miten minä pääsin tähän?
2008
Keväällä 2008 aloin ensimmäisen kerran lukea pääsykokeisiin yo-kirjoitusten ohessa. Lukion ekalla vois sanoa että olin vielä kunnollinen. Arvosanat oli suht hyvät, kiinnostus samoin. Pikkuhiljaa se kiinnostus alko kuitenkin valua joihinkin ihan muihin asioihin. Silloiseen poikaystävään. Uusiin kavereihin ja ihmissuhteisiin. Yleisesti ottaen hauskanpitoon. Koko lukion läpi kiinnostukseni, ja korreloiden arvosanani, laskivat kuin lehmän häntä. Abivuonna yritin ryhdistäytyä, kun tajusin, että tää on kohta tässä. Tammikuussa alkoi Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, jolle oli "pääsykokeet". Pääsin ne rimaa hipoen läpi, mikä kertonee jotain fysiikan ja kemian osaamisestani. Varsinkin fysiikan osalla se oli aika puhdas nolla. En aikonut kyseistä inhokkiainettani kirjoittaa, ja monesti lukion aikana meinasin sen lukemisen lopettaa. Kiitos vaan kaikille ihanille kavereilleni, jotka hieman painostaen saivat mut jatkamaan. Vaikka mä olin kurssilla, mun lukemiset oli sanalla sanoen säälittävät. Luin ajatuksella ehkä yhden tunnin päivässä, pidin hurjasti lepopäiviä ja tein kaikkea muuta. Samaisena keväänä tapasin Y:n ja totta kai sydän vei useammin kuin kerran hänen sohvalleen katsomaan leffaa esimerkiksi kurssilla käymisen sijasta. Mua hävettää uskomattoman paljon, että mun vanhemmat oli maksanu kurssista ja mä vaan lööbailin sen. Jos pitäisi veikata, sanoisin että skippasin lähes puolet. Toukokuussa, jonka pitäisi tietty olla se tsemppikuukausi, aloitin kaiken hyvän lisäksi työt. Ei hjuva. Ainoana positiivisena puolena tuosta kevään lukemisestä voin sanoa, että sain jonkinnäköisen käsityksen Galenoksesta. Että se on oikeasti vaikea. Että vaikka mä aikoinani olin oikeasti fiksu ja filmaattinen (en lihaksinen enkä atleettinen), niin se kaikki oli gone baby gone. Tämän tajuaminen oli aikamoinen vesipläjäys naamalle, mutta oli erinomaisen HYVÄ, että sen sain. Ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään, kaikkein vähiten minulle, etten päässyt sinä vuonna sisään. Yhteensä olin lukenut tuntimäärinä ehkä parin viikon verran, Galenoksen biologioista en olisi osannut sanoa hölkäsen pöläystäkään ja pääsykokeessa unohdin, että elektroni on negatiivinen. Sinä päivänä kun tulokset tulivat, en itkenyt yhtään kyyneltä, koska tuota nyt ei voinut laskea miksikään. Nöyränä menin kemman laitokselle, jonne olin saanut suoraan paikan kemian eximialla.
2009
Syksyllä tosiaan aloitin kemian opiskelut. Ja ne ei tosiaankaan maittanu. :D Musta koko paikka oli ärsyttävä, 75% opiskelijoista olivat minun "kilpailijoitani" ja opettajat olivat tylsiä. Omalla asenteellani vaikeutin paljon opiskeluani, ja jos voisin palata tähän syksyyn, sanoisin itselleni että skarppaa nainen! Tuosta syksystä olis voinu olla mulle älyttömän paljon hyötyä, mutta pelkän asennevamman takia heitin sen kaiken helkuttiin. Syksyllä aloitin työt ensin kaupan kassalla, ja alkukeväällä puolestaan vaatekaupassa. Tammikuussa alkoi jälleen kerran Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, koin sen hyvänä kurssina enkä edes harkinnut muita. Monta kaveria edellisvuoden kurssilta oli samassa tilanteessa, ja jatkoivat kanssani. Meillä muodostui hyvä lukuporukka. Kevään luin ja olin töissä, eikä minulla paljon sosiaalista elämää ollut. Panostin kaikkeni, olin tajunnut, että jos haluan oikeasti tätä niin töitä on tehtävä. Paljon auttoi myös se, että Y oli intissä ja suurin osa kavereista samassa jamassa, kuka mihinkin pyrkien. Luin orjallisesti, tunteja päivässä ja vapaapäiviä lähes pitämättä. Kokeeseen mennessäni ajattelin, että tämä oli tässä, mä pystyn tähän mennen tullen. Istuin eturiviin hyvälle paikalle. Paperi oli edessäni. Käskystä "Paperit saa kääntää" kaikki mun ympärillä kääns paperinsa. Minä en. Se uskomaton stressi laukesi elämäni ensimmäisellä ja toivottavasti viimeisellä jonkin sortin paniikkikohtauksella. Koko ensimmäisen tunnin ajan odotin vain, milloin kello näyttäisi 10.00 ja pääsisin lähtemään pois. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan vaan pääsis pois. Viittä vaille valvojat huomauttivat, että muistakaa laittaa kaikkiin papereihin nimi, myös niihin tyhjiin. Pakkohan munkin oli siis paperit kääntää ja tärisevin käsin kirjoittaa ensimmäiselle sivulle nimi. Ja toiselle. Kunnes jokin tehtävä sai mun huomion kiinnittymään. "Täähän on ihan samanlainen, ku se jonka tein pari päivää sitten, mä teen tän nopsaan. Noloa palauttaa kokonaan tyhjä paperinivaska." Ja siitä se lähti. Seuraavat viisi tuntia ahersin kynä sauhuten kokeen parissa. Viimeisillä sekunneillakin kirjoitin vielä kaavoja. En ehtinyt tarkistaa mitään. Suurimmaksi osaksi en ehtinyt ajattelemaankaan mitään, kunhan kirjoitin. Salista poistuessani avasin lonkerotölkin ja aloin itkemään. Kaikki ne kulutetut tunnit olivat menneet hukkaan, vain typeryyden takia. Jälkeenpäin tajuan kyllä, ettei typeryydellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kyseessä oli rehellinen stressireaktio. Kesä meni odotellessa ja toivoessa; josko ne pisteet olisi kuitenkin riittäneet. Eiväthän ne riittäneet. Melkein. Jäin muistaakseni 2,0 raakapisteen päähän, josta valittamalla sain 1,0 pistettä. Kaikki jäi kiinni yhdestä ainoasta pisteestä. Ruoskin itseäni tosi pahasti, eikä löydy sellaista haukkumasanaa, mitä ne olis itsestäni käyttänyt sinä kesänä. Ongelmaa ei varsinaisesti auttanut se, että lukuporukastani suurin osa pääsi kirkkaasti sisään. Kesän lopussa ajattelin että kerran vielä tunteella.
2010
Varsinaisesti toisesta oikeasta hakukerrastani mulla ei ole paljoa sanottavaa. Kuten edellisellä kerralla, tein paljon töitä. Osallistuin tällä kertaa Kandidaattikustannuksen Pitkälle kurssille (tässä vaiheessa vaan mietin, että voi rakkaita vanhempiani, kuinka he ovat jaksaneet kannustaa ja maksaa tästä mun "harrastuksestani". Onneksi VK:n Takuu-kurssisi oli epäonnistumisista johtuen ilmainen... ;D) ja omasta mielestäni tein kaiken oikein. Tasokokeissa pärjäsin erinomaisesti ja seikkailin jokaisessa siinä top25, joka lähes 200 "kisailijasta" oli oikein hyvin. Ei sillä että tommoiset välikokeet jotain merkkaisi. Mulla oli erinomaiset opettajat kurssilla, hyvä lukuporukka jälleen kerran ja muutenkin kaikki avaimet onneen. En oikein osaa sanoa mitä siinä pääsykokeessa kävi. Omasta mielestäni mun osaamisen olis pitäny riittää mennen tullen. Tunnustaudun valtaluokan koejännittäjäksi, varsinkin tuon edelliskerran pääsykokeen jälkeen, mutta. No, en tiedä. Täytyy kyllä sanoa, etten ollut ainoa jonka mielestä sillä kerralla mulla oli hyvät mahdollisuudet saada ovet auki. Noh, eiväthän ne auenneet, ja tällä kertaa jäin muistaakseni 5,0 pisteen päähän. Kurssikaverini kanssa pykättiin valitusta, vaikka tiesin kyllä että minulle ei paikka tällä tavalla irtoaisi. Onneksi kurssikaverini sen sijaan pääsi. :) Pääsemättömyys ei tällä kertaa ollut niin kamalaa, varmaankin koska tiesin tehneeni kaikkeni. En olisi tältä keväältä muuttanut hakutavastani mitään.
2011
Aloitin kevääni makoilemalla Thaimaassa ja nauttimalla elämästäni. Olin päättänyt hakea vielä yhden ainoan kerran (vähän kuulostaa jotenkin alkkikselta. Yksi vielä, no yksi vielä kiellon päälle.) Kevääni aloitin lukemalla fysiikan ylppäreihin, enhän ollut koskaan kyseistä ainetta kirjoittanut. Ajattelin, että näin pääsisin möröstä yli. Maaliskuuhun asti tankkasin siis itse läpi fyssat 1-8. Jälkeenpäin en voi sanoa itselleni kuin hyvin tehty. Tyttö, joka aiemmin oli vierastanut fysiikkaa kaikin mahdollisin tavoin kävi ne itse läpi. Tein melkein jokaisen tehtävä joka kirjasta. Tein itsenäisesti kaikki vanhat YO:t jotka sain käsiini. Treenasin, treenasin, ja treenasin vähän lisää. Ja kirjoitin fyssasta eximian. :) Tästä olen erityisen ylpeä, koska jos olisin sen kirjoittanu keväällä 2008, olisin tuskin päässyt edes läpi tai sitten kirjoittanut siitä A:n, sitä tasoa osaamiseni oli. Tällä kertaa osallistuin Kandidaattikustannuksen lyhyelle kurssille, joka oli tarkoitettu jo (vähintään) kerran hakeneille. Tällä kertaa hain kurssilta enemmän rutiineja ja aikatauluja, kuin varsinaista hakuapua. Tiedän, kallis aikatauluttaja, mutta sitä mä tiesin tarvitsevani. Biologia ja kemia minulla olivat hallussa, ja kirjoituksiin lukemisen myötä fysiikkakin paremmin. Mutta sainpahan kurssilta myös paljon irti, nimittäin fysiikan opettaja sai minut suorastaan pitämään aineesta. Hän avasi minulle fysiikan kaavat ja tiedot niin, että minä jopa koin sen mielenkiintoiseksi, enkä pelkästään pakolliseksi aineeksi kahden muun joukossa. Saatuani hyväksyvän kirjeen Itä-Suomen yliopistolta, lähetin hänelle sähköpostia, jossa kiitin häntä sydämeni pohjasta. Tässä keväässä oli erilaista se, että suuren lukupiirin sijaan minulla oli yksi lukukaveri. Tästä en voi sanoa kuin positiivista. Opiskelijoina me täydensimme toisiamme; minulla on pahana tapana opetella pieniä yksityiskohtia, hänellä taas liian suuria yleiskuvia. Yhdessä teimme hyvin. Hän myös "pakotti" minut pitämään vapaapäiviä silloinkin, kun olisin halunnut vielä painaa. Myös lukutahtini oli aivan muuta kuin ennen. Kyllä, luin paljon, mutta pidin vapaapäiviä vähintään kerran viikossa. Poikeuksetta. Koen tämän erinomaisena asiana, sillä luulen, että muuten stressi olisi saanut minusta taas otteen, olihan tämä aidosti viimeinen kerta kun olin hakemassa. Hyvät tulokset Kandidaattikustannuksen välikokeista antoivat paljon tarvitsemaani itseluottamusta ja samoin suhteellisen hyvät tulokset itse tehdyistä vanhoista valintakokeista. Pääsykokeen lähestyessä tiesin, että tämän valmiimmaksi en ikinä tule. Jos ei nyt, niin ei koskaan.
Pääsykoeaamuna tunsin oloni levottomaksi. Aamulla ei ollut ruokahalua. Koko toukokuun ajan helvetisti kipuilleen ranteeni vuoksi olin napsinut särkylääkkeitä kuin namuja. (Maksa ei kiittänyt) Menin, tein sen mihin pystyin, ja tulin ulos. Kokeesta en halunnut puhua sanaakaan, kavereilleni vastasin vain että tuntui siltä kuin en olisi päässyt näyttämään osaamistani. Useampi tehtävä meni huonosti, ja olin raivoissani ensimmäisestä, ylppärityylisestä tehtävästä. Junamatka kotiin meni nukkuessa korvatulpat korvissa, sillä kaikkialla ympärillä puhuttiin pääsykokeesta. Jäätyäni Pasilassa pois junasta soitin itkien Y:n hakemaan mut ja kotiin päästyäni itkin vähän enemmän. Stressiflunssa, tai jokin muu vastaava, pamahti pahasti päälle ja kuumemittari näytti parhaimmillaan 39°C. Ajattelin, että nyt en varmasti päässyt, eihän kukaan kipeänä lääkikseen pääse. Ei näillä näytöillä. Tutkailin vastauksia, ja ajattelin kohtaloni olevan sillä sinetöity. Aloin tosissani miettimään muita ammatteja: luokanopettaja, ehkä sitä hakis sittenki kauppikseen, kyllä mua periaatteessa kiinnostaa kehitysmaantiede... Ajatuksen pyörivät ympyrää palaten aina samaan; mutta kun tää on mun unelmien ammatti.
Sinä aamuna, kun tulokset tulivat, olin käynyt käteni kanssa fysioterapiassa (voi kyllä, sanonta verta ja kyyneliä toteutui mun kohdalla aika hyvin!) josta menin lukukaverini luokse aamupalalle. Puhuimme ensimmäistä kertaa kokeen tehtävistä ja itse kokeesta. Mietimme muita vaihtoehtoja. Tartoa, tai muita ammatteja. Bussissa matkalla kotiin musta tuntui ihan siltä, että tulokset tulevat tänään, vaikka virallisesti niiden piti tulla seuraavana päivänä. Soitin Y:lle, monesti, mutta hän ei vastannut. Soitin äidilleni, joka kuittasi asiani sanomalla minua hupsuksi. Kotioveni ulkopuolella tunne kuitenkin vahvistui, ja soitin äidilleni uudelleen. Sanoin, etten uskalla mennä ovesta sisään. "Sä et voi koko loppuelämääs olla kotiovesi ulkopuolella." Avasin oven ja näin lattialla kirjeen Itä-Suomen yliopistolta. Nostin sen käteeni ja kuiskasin kyyneleet silmissäni puhelimeen äidille sen olevan ohut. Äiti alkoi heti lohduttaa mua, sanoen että muitakin vaihtoehtoja on, tai ehkä voisin hakea vielä kerran... Itkua vääntäen avasin kirjeen ja sieltä putosi Blastokysta. Mietin, että tää on tätä kieroutunutta savolaista huumoria; lähetetään myös kaikille niille, jotka jäivät ulkopuolelle tää lehtinen, joka lähetetään sisäänpäässeille. Äiti papatti puhelimessa mun vaihtoehtoja, kun kirjeestä kuoriutui kahden ensimmäisen viikon lukujärjestys, muutamia muista papereita ja viimeisenä se tärkein. "Sinut on hyväksytty opiskelemaan Itä-Suomen yliopistoon..." Aloin itkeä kahta kauheammin, ja äiti papattaa vain enemmän ja enemmän. Lattialla istuessani, se paperilappu kädessäni huusin puheen yli, että minä olen päässyt sisään.
Ja sillä hetkellä, sillä punaisella sekunnilla kun minä ja mun äiti itkettiin ja naurettiin, kaikki paska oli muuttunut. Se oli muuttunut sen hetken arvoiseksi. Se, kun sain soittaa parhaimmille kavereille ja kertoa heille iloiset uutiset. Kun sain Y:n kiinni ja kerroin hänelle. Kun illalla meidän luoksemme kerääntyi ystäväni juhlistamaan sitä hetkeä, vaikka oli maanantai ja kaikilla oli töitä. Silloin kaikki oli kärsimysten läpikäymisen arvoista.
Tästä kirjoituksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi ja totaalisen kuvaton. Sellaiselta tuntui myös hakijahistoriani. :D Voin kirjoittaa myöhemmin vielä erikseen omat vähäiset neuvoni teille hakijoille, mutta tärkein on ehdottomasti: älä luovuta. Lopussa seisova palkinto on kaikkien tavoitettavissa. Ja se hetki, se on kaikkien tavoitettavissa. Ja helvetti vieköön, se on hieno hetki!
4. maaliskuuta 2012
Muruisaa
Poron kieltä vitello tonnato -tyyliin ja rucolasalaattia |
Misomarinoitua lohta, paistettu kampasimpukka, kukkakaalipyrettä ja kurkkuvinaigrette |
Roquefort-juustoa, lampaanmaitojuustoa ja kirsikkahilloketta |
Mud cake, banaanijäätelöä ja passionvaahtoa |