Matkasin tänään Helsingistä takaisin Kuoppalaan. Olin siellä pikavisiitillä, kävin katsomassa KY:n speksin Luojan tähden, paetkaa (sallittakoon pikku mainostus myös kavereiden ainejärjestöjen hyväksi). Speksi itsessään oli musta ihan hyvä, tanssijoilta olisin kaivannut mielenkiintoisempia koreografioita ja näyttelijät olisivat voineet keksiä parempia omstartteja, ja Gloria paikkana ei ollut mikään maailman paras. All in all, olin kyllä silti tyytyväinen. :) Samaan syssyyn haluan mainostaa KuoLO:n omaa speksiä: ID eli Sigmund Freudin viimeiset lipsahdukset (napsauttamalla pääsee suoraan speksin sivuille). Mitä pientä ennakkoa olen kavereilta, jotka ovat mukana prokkiksessa, kuullut, kyseessä on mitä loistavin esitys! Eikun lippuja ostamaan. ;D
Takaisin tarinaan. Juna-asemalla olin suhteellisen ajoissa, joten ajattelin, että käynpäs hakemassa mukaani herkullisen salaatin, jotta ei tarvitsisi pikkupennosiani käyttää junassa kolmioleipään (tähän väliin haluan huomauttaa, että junakahvion hinnat ovat hiuksianostattavia; kolmioleipä, joka on sivumennen sanoen sysipaska, maksaa samanverran kun hyvä salaatti Kotikonnusta, joka on sivumennen sanoen tosi kallis kauppa :D). Kaikessa kiireessä ja häslingissä multa jäi haarukat ja veitset siististi käärittynä lautasliinaan siihen tiskille. Ajattelin että ihan sama, otan sitten junasta haarukan. Osuin sellaiseen junaan, että matkassa oli kaksi vaihtoa, semiärsyttävää, mutta pysyypähän hereillä. Ensimmäisessä junassa ei ollut ravintolavaunua ollenkaan, vain kiertävä tarjoilukärry. Pyysin sieltä haarukkaa, jotta voisin syödä salaattini. Todella vihaisen/kännisen/aineissa-olevan oloinen mies ilmoitti, että hänellä ”Ei ole mitään mitä voisi syödä haarukalla, hence minulla ei ole haarukkaa, hence tiedätkö mihin voit salaattisi tunkea...” Istuin ja tuijotin monttu auki; mä en ole tottunut että mulle puhutaan tollaseen tapaan, varsinkin kun ottaa huomioon että tuokin on ASIAKASPALVELUAMMATTI! Siinä vaiheessa kun keksin muka-nasevan vastauksen ”No toi on kyllä todella epähygienistä”, mies oli jo kaukana tarjoilemassa muille junamatkustajille olutta ja punaviiniä. Ajattelin jälleen että ihan sama, söin päivällä ja jaksan kyllä odottaa seuraavaan junaan.
Vaihto Kouvolassa ja eikun Pikajunaan. Kyllä, siihen vanhanaikaiseen, jossa ei ole nettiä, ei esiintaitettavia pöytiä ja omaan makuuni penkit ovat helvetin epämukavia. Hetken lehtiä lueskeltuani päädyin siihen, että nyt on nälkä. Lähdin hakemaan ravintolavaunusta haarukkaa. Noh. Täti Tärkeilevä ilmoitti minulle tiskillä, että haarukka ja veitsi maksavat 20 senttiä kappale. Siis ekskusemuaa?! Ihan. Oikeasti. VR on musta käsittämättömän ylihintainen firma, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu pettämään olemalla myöhässä/verkkokauppa kaatuneena/kuuluisa huonoista asiakaspalvelijoistaan. Mutta musta tää nousi kyllä ihan uusiin sfääreihin. Kiukkua puhisten kävelin takaisin laukulleni (ei tosiaankaan tullut mieleenikään ottaa lompakkoa mukaan) ja palasin takaisin. Vain huomatakseni että minulla on 10 senttiä käteistä. ”Haluaisin maksaa kortilla.” ”Ei käy.” Siinä se. Ei selityksiä, ei mitään. Yritin siinä sitten sanoa, että mulla ei ole Visa Electronia, vaan ihan normaali pankki-/luottokortti. ”Ei käy.” Argh, tiedättekö sen Little Britainin hahmon, joka ilmoittaa vaan kaikkeen että ”The computer says no.” Ei ollut kaukana, etten olisi ravistellut naista. Aivan tapahtumapaikan vieressä istuskeli monia ravintolavaunun asiakkaita, jotka selkeästi seurasivat kiinnostuneina keskusteluamme. Yksikään ei tarjoutunut antamaan mulle puuttuvaa 10 senttiä. En tarkoita että jonkun olisi ritarillisesti pitänyt pompata ylös ja sanoa että ah neito, ma sut pelastan. Mutta herran tähden, se on vaan 10 senttiä. Mun on vaikea uskoa, että niistä yli viidestä alle kymmenestä ihmisestä kellään ei ollut sen vertaa rahaa.
Mitä tekee tarinan tässä vaiheessa varsin raivokas päähenkilömme? Hän varastaa haarukan. Täti Tärkeilevä meni keräämään astioita pöytien puolelle, ja sillä aikaa mä nopsaan nappasin tämän tärkeän ruokailuvälineen, piilotin sen mun jakun sisätaskuun ja lähdin pikapikaa pois. Samalla ku mä söin salaattiani, olin supertyytyväinen itseeni. Mä nousin vastustamaan tätä kapitalismia, tätä vääryyttä ja ihmisten tärkeilevyyttä ja opiskelijoiden syrjintää. Barrikadeja kohti! Hihittelin siinä itsekseni ja kaivoin kännykän takin taskusta kertoakseni Y:lle suorituksestani. Samalla löysin sieltä 10 senttiä. Ne puuttuvat 10 senttiä.
Voi niitä tunnontuskia joita mä siinä vaiheessa kärsin. Mietin puolet loppumatkasta (ennen seuraavaa vaihtoa) että pitäiskö mun käydä tunnustamassa pahantekoni Täti Tärkeilevälle. Laitetaanko mut junan putkaan, vai heitetäänkö suoraan ulos. Mitä jos se olikin huomannu mun varastavan haarukan, ja konduktööri tulee kohta kyselemään sitä multa. Vielä viimeisinä hetkinä ennen junanvaihtoa mä olin kahdenvaiheilla että vienkö rahat vaan anonyymisti tiskille. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että no en kyllä vie. Mua oltiin kohdeltu matkalla kahdesti todella töykeästi ja törkeästi, olkoon toi raha korvaus siitä.
Ja muuten, oli kyllä hemmetin hyvä salaatti!
Kuvat we heart it, googlen kuvahaku ja se hiton haarukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti