The world is not enough, but it's such a perfect place to start

Viime aikoina blogisfääreissä on pyöriny aika paljon tekstejä koskien onnellisuutta, hyvää oloa ja henkistä tasapainoa. Yksi toisensa jälkeen tuntuu julistavan, kuinka on löytänyt onnen juuri tässä ja nyt, ja kuinka pitäisi arvostaa hetkeä. Mä lueskelin muun muassa Sansun ja Xenian tekstiä, ja mietin et vitsi  miten hienoa! Sit aloin miettiä asiaa omalta kantiltani: oonko mä samassa pisteessä?

No en. Varmasti jokaikinen toivoisi, et vois sanoa olevansa ihminen, joka ei kaipaa muuta kuin tätä hetkeä. Välillä musta jopa tuntuu, että sellasia ihmisiä jotka haluaa vaan enemmän, paheksutaan vähäsen tai jopa enemmänkin. "Miks toi ei voi vaan olla onnellinen, kun sillä on noinkin paljon?" Mä en tiedä, johtuuko tollanen ajatusmalli kateudesta, vai yksinkertaisesti sellaisesta suomalaisesta sanonnasta kuin "Se kellä onni on, se onnen kätkeköön." Että jos näyttää siltä, että asiat on hyvin, ei saisi vaatia enempää. Sitä paitsi paljon on aika suhteellinen käsite.

Mä voin rohkeasti sanoa, että vaikka mä tiedän että mun pitäis olla onnellinen, mä en sitä varsinaisesti oo. Mä kaipaan jatkuvasti lisää, enemmän, suurempaa. Periaatteessa, mullahan on aika tosi hyvä paketti kasassa: ihana opiskelupaikka, superi poikaystävä, muutenkin paljon ihania ystäviä ja vielä useammassa kaupungissa, oma asunto, rahatilanne suht tasapainossa ja muutama matka takataskussa. Mut jos mä oon aivan rehellinen itelleni, mä ajattelen silti koko ajan että sitten kun.

Sitten kun mä pääsen tästä tentistä läpi, sitten kun mä saan syvärit valmiiks, sitten kun mä valmistun. Sitten kun mä muutan takaisin Helsinkiin ja taas saman katon alle Y:n kanssa. Sitten kun mulla on enemmän rahaa, sitten kun mä oon matkustanu maailman ympäri. Sitten kun mä oon laihtunu, sitten kun mä oon treenatumpi.

Luonnollisesti on ihan normaalia asettaa itselleen tavoitteita, koska muuten ei koskaan kehittyisi. Paikoilleen jämähtäminen on tosi helppoa, eteenpäin puskeminen helvetin vaikeeta. Mun ongelma nimenomaan on se, että jos mä pysähdyn, mun on vaikeeta lähtee taas eteenpäin. Sen takia mä oon jopa oikeesti pitäny kiinni tästä mun piirteestä, että mä en oo koskaan tyytyväinen mihinkään. Mä tiedostan, että tän takia mulla menee ohi monta kaunista hetkeä, koska en osaa tai ehkä jopa uskalla pysähtyä kunnolla nauttimaan niistä. Toisaalta esimerkiksi eilen mä nautin suuresti al dente -pastasta (kerrankin onnistu täydellisesti!) ja älyttömän hyvästä bolognesekastikkeesta. Samalla mä myös koen hirveesti hyviä juttuja matkalla kohti jotakin.

Mä korostan kyllä, että toisaalta mä oon hurjan tyytyväinen moneen asiaan. Mun läheiset on terveitä, oon ite suhteellisen terve, ja kaikki noi ylläolevat asiat jotka mainitsin, on tietty ihan superhienoja ja mä oon kiitollinen niistä. Mä tiedostan että kaikilla ei todellakaan ole asiat näin hyvin. Mut ainakaan vielä, mä en osaa nauttia hetkestä niinku mun pitäis, tai niinku ois toivottavan. Kiitollisuus ei oo onnellisuutta, ja mä en oo onnellinen tässä ja nyt, ja tunnustan sen rohkeasti, mut mulla on tässä aika hyvä alku. Ehkä sitten kun...

kuvat kaikki täältä