Miten minä pääsin tähän?

Tässä se vihdoin on. Paljon toivottu tarina mun hakemisista, ja siitä kaikesta kamaluudesta, mitä joutuu käymään läpi matkalla unelmaansa.
2008
Keväällä 2008 aloin ensimmäisen kerran lukea pääsykokeisiin yo-kirjoitusten ohessa. Lukion ekalla vois sanoa että olin vielä kunnollinen. Arvosanat oli suht hyvät, kiinnostus samoin. Pikkuhiljaa se kiinnostus alko kuitenkin valua joihinkin ihan muihin asioihin. Silloiseen poikaystävään. Uusiin kavereihin ja ihmissuhteisiin. Yleisesti ottaen hauskanpitoon. Koko lukion läpi kiinnostukseni, ja korreloiden arvosanani, laskivat kuin lehmän häntä. Abivuonna yritin ryhdistäytyä, kun tajusin, että tää on kohta tässä. Tammikuussa alkoi Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, jolle oli "pääsykokeet". Pääsin ne rimaa hipoen läpi, mikä kertonee jotain fysiikan ja kemian osaamisestani. Varsinkin fysiikan osalla se oli aika puhdas nolla. En aikonut kyseistä inhokkiainettani kirjoittaa, ja monesti lukion aikana meinasin sen lukemisen lopettaa. Kiitos vaan kaikille ihanille kavereilleni, jotka hieman painostaen saivat mut jatkamaan. Vaikka mä olin kurssilla, mun lukemiset oli sanalla sanoen säälittävät. Luin ajatuksella ehkä yhden tunnin päivässä, pidin hurjasti lepopäiviä ja tein kaikkea muuta. Samaisena keväänä tapasin Y:n ja totta kai sydän vei useammin kuin kerran hänen sohvalleen katsomaan leffaa esimerkiksi kurssilla käymisen sijasta. Mua hävettää uskomattoman paljon, että mun vanhemmat oli maksanu kurssista ja mä vaan lööbailin sen. Jos pitäisi veikata, sanoisin että skippasin lähes puolet. Toukokuussa, jonka pitäisi tietty olla se tsemppikuukausi, aloitin kaiken hyvän lisäksi työt. Ei hjuva. Ainoana positiivisena puolena tuosta kevään lukemisestä voin sanoa, että sain jonkinnäköisen käsityksen Galenoksesta. Että se on oikeasti vaikea. Että vaikka mä aikoinani olin oikeasti fiksu ja filmaattinen (en lihaksinen enkä atleettinen), niin se kaikki oli gone baby gone. Tämän tajuaminen oli aikamoinen vesipläjäys naamalle, mutta oli erinomaisen HYVÄ, että sen sain. Ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään, kaikkein vähiten minulle, etten päässyt sinä vuonna sisään. Yhteensä olin lukenut tuntimäärinä ehkä parin viikon verran, Galenoksen biologioista en olisi osannut sanoa hölkäsen pöläystäkään ja pääsykokeessa unohdin, että elektroni on negatiivinen. Sinä päivänä kun tulokset tulivat, en itkenyt yhtään kyyneltä, koska tuota nyt ei voinut laskea miksikään. Nöyränä menin kemman laitokselle, jonne olin saanut suoraan paikan kemian  eximialla.

2009
Syksyllä tosiaan aloitin kemian opiskelut. Ja ne ei tosiaankaan maittanu. :D Musta koko paikka oli ärsyttävä, 75% opiskelijoista olivat minun "kilpailijoitani" ja opettajat olivat tylsiä. Omalla asenteellani vaikeutin paljon opiskeluani, ja jos voisin palata tähän syksyyn, sanoisin itselleni että skarppaa nainen! Tuosta syksystä olis voinu olla mulle älyttömän paljon hyötyä, mutta pelkän asennevamman takia heitin sen kaiken helkuttiin. Syksyllä aloitin työt ensin kaupan kassalla, ja alkukeväällä puolestaan vaatekaupassa. Tammikuussa alkoi jälleen kerran Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, koin sen hyvänä kurssina enkä edes harkinnut muita. Monta kaveria edellisvuoden kurssilta oli samassa tilanteessa, ja jatkoivat kanssani. Meillä muodostui hyvä lukuporukka. Kevään luin ja olin töissä, eikä minulla paljon sosiaalista elämää ollut. Panostin kaikkeni, olin tajunnut, että jos haluan oikeasti tätä niin töitä on tehtävä. Paljon auttoi myös se, että Y oli intissä ja suurin osa kavereista samassa jamassa, kuka mihinkin pyrkien. Luin orjallisesti, tunteja päivässä ja vapaapäiviä lähes pitämättä. Kokeeseen mennessäni ajattelin, että tämä oli tässä, mä pystyn tähän mennen tullen. Istuin eturiviin hyvälle paikalle. Paperi oli edessäni. Käskystä "Paperit saa kääntää" kaikki mun ympärillä kääns paperinsa. Minä en. Se uskomaton stressi laukesi elämäni ensimmäisellä ja toivottavasti viimeisellä jonkin sortin paniikkikohtauksella. Koko ensimmäisen tunnin ajan odotin vain, milloin kello näyttäisi 10.00 ja pääsisin lähtemään pois. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan vaan pääsis pois. Viittä vaille valvojat huomauttivat, että muistakaa laittaa kaikkiin papereihin nimi, myös niihin tyhjiin. Pakkohan munkin oli siis paperit kääntää ja tärisevin käsin kirjoittaa ensimmäiselle sivulle nimi. Ja toiselle. Kunnes jokin tehtävä sai mun huomion kiinnittymään. "Täähän on ihan samanlainen, ku se jonka tein pari päivää sitten, mä teen tän nopsaan. Noloa palauttaa kokonaan tyhjä paperinivaska." Ja siitä se lähti. Seuraavat viisi tuntia ahersin kynä sauhuten kokeen parissa. Viimeisillä sekunneillakin kirjoitin vielä kaavoja. En ehtinyt tarkistaa mitään. Suurimmaksi osaksi en ehtinyt ajattelemaankaan mitään, kunhan kirjoitin. Salista poistuessani avasin lonkerotölkin ja aloin itkemään. Kaikki ne kulutetut tunnit olivat menneet hukkaan, vain typeryyden takia. Jälkeenpäin tajuan kyllä, ettei typeryydellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kyseessä oli rehellinen stressireaktio. Kesä meni odotellessa ja toivoessa; josko ne pisteet olisi kuitenkin riittäneet. Eiväthän ne riittäneet. Melkein. Jäin muistaakseni 2,0 raakapisteen päähän, josta valittamalla sain 1,0 pistettä. Kaikki jäi kiinni yhdestä ainoasta pisteestä. Ruoskin itseäni tosi pahasti, eikä löydy sellaista haukkumasanaa, mitä ne olis itsestäni käyttänyt sinä kesänä. Ongelmaa ei varsinaisesti auttanut se, että lukuporukastani suurin osa pääsi kirkkaasti sisään. Kesän lopussa ajattelin että kerran vielä tunteella.

2010
Varsinaisesti toisesta oikeasta hakukerrastani mulla ei ole paljoa sanottavaa. Kuten edellisellä kerralla, tein paljon töitä. Osallistuin tällä kertaa Kandidaattikustannuksen Pitkälle kurssille (tässä vaiheessa vaan mietin, että voi rakkaita vanhempiani, kuinka he ovat jaksaneet kannustaa ja maksaa tästä mun "harrastuksestani". Onneksi VK:n Takuu-kurssisi oli epäonnistumisista johtuen ilmainen... ;D) ja omasta mielestäni tein kaiken oikein. Tasokokeissa pärjäsin erinomaisesti ja seikkailin jokaisessa siinä top25, joka lähes 200 "kisailijasta" oli oikein hyvin. Ei sillä että tommoiset välikokeet jotain merkkaisi. Mulla oli erinomaiset opettajat kurssilla, hyvä lukuporukka jälleen kerran ja muutenkin kaikki avaimet onneen. En oikein osaa sanoa mitä siinä pääsykokeessa kävi. Omasta mielestäni mun osaamisen olis pitäny riittää mennen tullen. Tunnustaudun valtaluokan koejännittäjäksi, varsinkin tuon edelliskerran pääsykokeen jälkeen, mutta. No, en tiedä. Täytyy kyllä sanoa, etten ollut ainoa jonka mielestä sillä kerralla mulla oli hyvät mahdollisuudet saada ovet auki. Noh, eiväthän ne auenneet, ja tällä kertaa jäin muistaakseni 5,0 pisteen päähän. Kurssikaverini kanssa pykättiin valitusta, vaikka tiesin kyllä että minulle ei paikka tällä tavalla irtoaisi. Onneksi kurssikaverini sen sijaan pääsi. :) Pääsemättömyys ei tällä kertaa ollut niin kamalaa, varmaankin koska tiesin tehneeni kaikkeni. En olisi tältä keväältä muuttanut hakutavastani mitään.

2011
Aloitin kevääni makoilemalla Thaimaassa ja nauttimalla elämästäni. Olin päättänyt hakea vielä yhden ainoan kerran (vähän kuulostaa jotenkin alkkikselta. Yksi vielä, no yksi vielä kiellon päälle.) Kevääni aloitin lukemalla fysiikan ylppäreihin, enhän ollut koskaan kyseistä ainetta kirjoittanut. Ajattelin, että näin pääsisin möröstä yli. Maaliskuuhun asti tankkasin siis itse läpi fyssat 1-8. Jälkeenpäin en voi sanoa itselleni kuin hyvin tehty. Tyttö, joka aiemmin oli vierastanut fysiikkaa kaikin mahdollisin tavoin kävi ne itse läpi. Tein melkein jokaisen tehtävä joka kirjasta. Tein itsenäisesti kaikki vanhat YO:t jotka sain käsiini. Treenasin, treenasin, ja treenasin vähän lisää. Ja kirjoitin fyssasta eximian. :) Tästä olen erityisen ylpeä, koska jos olisin sen kirjoittanu keväällä 2008, olisin tuskin päässyt edes läpi tai sitten kirjoittanut siitä A:n, sitä tasoa osaamiseni oli. Tällä kertaa osallistuin Kandidaattikustannuksen lyhyelle kurssille, joka oli tarkoitettu jo (vähintään) kerran hakeneille. Tällä kertaa hain kurssilta enemmän rutiineja ja aikatauluja, kuin varsinaista hakuapua. Tiedän, kallis aikatauluttaja, mutta sitä mä tiesin tarvitsevani. Biologia ja kemia minulla olivat hallussa, ja kirjoituksiin lukemisen myötä fysiikkakin paremmin. Mutta sainpahan kurssilta myös paljon irti, nimittäin fysiikan opettaja sai minut suorastaan pitämään aineesta. Hän avasi minulle fysiikan kaavat ja tiedot niin, että minä jopa koin sen mielenkiintoiseksi, enkä pelkästään pakolliseksi aineeksi kahden muun joukossa. Saatuani hyväksyvän kirjeen Itä-Suomen yliopistolta, lähetin hänelle sähköpostia, jossa kiitin häntä sydämeni pohjasta. Tässä keväässä oli erilaista se, että suuren lukupiirin sijaan minulla oli yksi lukukaveri. Tästä en voi sanoa kuin positiivista. Opiskelijoina me täydensimme toisiamme; minulla on pahana tapana opetella pieniä yksityiskohtia, hänellä taas liian suuria yleiskuvia. Yhdessä teimme hyvin. Hän myös "pakotti" minut pitämään vapaapäiviä silloinkin, kun olisin halunnut vielä painaa. Myös lukutahtini oli aivan muuta kuin ennen. Kyllä, luin paljon, mutta pidin vapaapäiviä vähintään kerran viikossa. Poikeuksetta. Koen tämän erinomaisena asiana, sillä luulen, että muuten stressi olisi saanut minusta taas otteen, olihan tämä aidosti viimeinen kerta kun olin hakemassa. Hyvät tulokset Kandidaattikustannuksen välikokeista antoivat paljon tarvitsemaani itseluottamusta ja samoin suhteellisen hyvät tulokset itse tehdyistä vanhoista valintakokeista. Pääsykokeen lähestyessä tiesin, että tämän valmiimmaksi en ikinä tule. Jos ei nyt, niin ei koskaan.

Pääsykoeaamuna tunsin oloni levottomaksi. Aamulla ei ollut ruokahalua. Koko toukokuun ajan helvetisti kipuilleen ranteeni vuoksi olin napsinut särkylääkkeitä kuin namuja. (Maksa ei kiittänyt) Menin, tein sen mihin pystyin, ja tulin ulos. Kokeesta en halunnut puhua sanaakaan, kavereilleni vastasin vain että tuntui siltä kuin en olisi päässyt näyttämään osaamistani. Useampi tehtävä meni huonosti, ja olin raivoissani ensimmäisestä, ylppärityylisestä tehtävästä. Junamatka kotiin meni nukkuessa korvatulpat korvissa, sillä kaikkialla ympärillä puhuttiin pääsykokeesta. Jäätyäni Pasilassa pois junasta soitin itkien Y:n hakemaan mut ja kotiin päästyäni itkin vähän enemmän. Stressiflunssa, tai jokin muu vastaava, pamahti pahasti päälle ja kuumemittari näytti parhaimmillaan 39°C. Ajattelin, että nyt en varmasti päässyt, eihän kukaan kipeänä lääkikseen pääse. Ei näillä näytöillä. Tutkailin vastauksia, ja ajattelin kohtaloni olevan sillä sinetöity. Aloin tosissani miettimään muita ammatteja: luokanopettaja, ehkä sitä hakis sittenki kauppikseen, kyllä mua periaatteessa kiinnostaa kehitysmaantiede... Ajatuksen pyörivät ympyrää palaten aina samaan; mutta kun tää on mun unelmien ammatti.

Sinä aamuna, kun tulokset tulivat, olin käynyt käteni kanssa fysioterapiassa (voi kyllä, sanonta verta ja kyyneliä toteutui mun kohdalla aika hyvin!) josta menin lukukaverini luokse aamupalalle. Puhuimme ensimmäistä kertaa kokeen tehtävistä ja itse kokeesta. Mietimme muita vaihtoehtoja. Tartoa, tai muita ammatteja. Bussissa matkalla kotiin musta tuntui ihan siltä, että tulokset tulevat tänään, vaikka virallisesti niiden piti tulla seuraavana päivänä. Soitin Y:lle, monesti, mutta hän ei vastannut. Soitin äidilleni, joka kuittasi asiani sanomalla minua hupsuksi. Kotioveni ulkopuolella tunne kuitenkin vahvistui, ja soitin äidilleni uudelleen. Sanoin, etten uskalla mennä ovesta sisään. "Sä et voi koko loppuelämääs olla kotiovesi ulkopuolella." Avasin oven ja näin lattialla kirjeen Itä-Suomen yliopistolta. Nostin sen käteeni ja kuiskasin kyyneleet silmissäni puhelimeen äidille sen olevan ohut. Äiti alkoi heti lohduttaa mua, sanoen että muitakin vaihtoehtoja on, tai ehkä voisin hakea vielä kerran... Itkua vääntäen avasin kirjeen ja sieltä putosi Blastokysta. Mietin, että tää on tätä kieroutunutta savolaista huumoria; lähetetään myös kaikille niille, jotka jäivät ulkopuolelle tää lehtinen, joka lähetetään sisäänpäässeille. Äiti papatti puhelimessa mun vaihtoehtoja, kun kirjeestä kuoriutui kahden ensimmäisen viikon lukujärjestys, muutamia muista papereita ja viimeisenä se tärkein. "Sinut on hyväksytty opiskelemaan Itä-Suomen yliopistoon..." Aloin itkeä kahta kauheammin, ja äiti papattaa vain enemmän ja enemmän. Lattialla istuessani, se paperilappu kädessäni huusin puheen yli, että minä olen päässyt sisään.

Ja sillä hetkellä, sillä punaisella sekunnilla kun minä ja mun äiti itkettiin ja naurettiin, kaikki paska oli muuttunut. Se oli muuttunut sen hetken arvoiseksi. Se, kun sain soittaa parhaimmille kavereille ja kertoa heille iloiset uutiset. Kun sain Y:n kiinni ja kerroin hänelle. Kun illalla meidän luoksemme kerääntyi ystäväni juhlistamaan sitä hetkeä, vaikka oli maanantai ja kaikilla oli töitä. Silloin kaikki oli kärsimysten läpikäymisen arvoista.

Tästä kirjoituksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi ja totaalisen kuvaton. Sellaiselta tuntui myös hakijahistoriani. :D Voin kirjoittaa myöhemmin vielä erikseen omat vähäiset neuvoni teille hakijoille, mutta tärkein on ehdottomasti: älä luovuta. Lopussa seisova palkinto on kaikkien tavoitettavissa. Ja se hetki, se on kaikkien tavoitettavissa. Ja helvetti vieköön, se on hieno hetki!