Skip it dot com

Huhheijaa ja hellät tunteet. Olishan se pitänyt jo perjantaina arvata, että viikonlopun lukemisista ei tullut hölkästäkään, ja SOMOn tentti siirtyi suoraan uusintaan. :( En nähnyt kerta kaikkiaan mitään järkeä mennä edes kokeilemaan, kun luultavasti a) en olisi osannut vastata mihinkään kysymykseen b) en olisi jättänyt koetta tarkistettavaksi c) sain nukkua. Jostain kumman syystä sekä la-su että su-ma yö meni aivan käsittämättömän huonosti nukkuessa; varsinkin su-ma yönä nukahdin vasta todella myöhään ja nukahtamisen jälkeen heräilin puolen tunnin välein säpsähtäen joko erittäin epämukavaa asentoani tai sitten kuumaan/kylmään tunteeseen. Jossain vaiheessa olin jopa varma siitä, että nyt on kuumetta. Olin kuitenkin liian väsynyt noustakseni hakemaan kuumemittaria, joten en tiedä oliko vaiko eikö, aamulla ei ainakaan ollut.

Eilen oli LBK2 (Lääketieteellinen BioKemia 2) ensimmäinen luento. Lyhyen esittelyn perusteella kurssi kuulostaa SOMOn ja LBK1:n sekoitukselta, eikä lainkaan mukavalta. Ja tajusin myös että se on aivan käsittämättömän massiivinen ja pitkä kurssi, tentti on vasta toukokuussa! Enhän mä muistais maaliskuussa käytyjä asioita vaikka muka opiskelisinkin ne huolella. :) Tämän perusteella ennustan paniikkilukemista päivää ennen tenttiä, sattuuhan koe samalle viikolle kuin kuuluisa KuoLOn Wappuviikko. ;)

Pienenä muistutuksena vielä kuopiolaisille, turkulaisille, tamperelaisille ja helsinkiläisille; KuoLOn Speksin lipunmyynti on auki ja sieltä kannattaa pikapikaa käydä hakemassa omat lippunsa pois, kyseessä on aivan loistava pätkä! Minäkin laitoin oman pikkukorteni kokoon käyttämällä tyyliin toista kertaa elämässäni ompelukonetta. :D

Tästä tuli tämmöinen pikamoikkaus, nyt pitää valmistautua illalla oleviin fuksisitseihin (JEEE!) ja huomennakin on Terveystieteilijöiden Talvirieha. Voisi melkein sanoa, että SOMOn tentti tulee kaadettua, mutta paha lähteä kaatamaan kun ei varmaan suoritettuakaan tullut. :D
kuvat we heart it, ja ihania kevätkuvia onkin. Pakko oli laittaa, koska kyllä se sieltä tulee vaikka tänään Kuopiossa satoikin lunta! :D

Itä-Stadin bad luck lovee, toisil jää pelkkää paskaa haaviin

Käytiin Y:n kanssa minilomallani katsomassa paljon puhuttu Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuva. Oon jo pidemmän aikaa halunnu nähä tän, niin paljon tästä on puhistu piireissä jos toisissa. Oon aiemmin nähny saman ohjaajan Paha maa -elokuvan, ja tiesin että kyllä sieltä laatukamaa tulee, vaikkakin synkkää. Ohjaaja itse on kommentoinut elokuvaansa näin: "Paljon näyttelijöitä, paljon teemoja, päällimmäisenä halu tulla nähdyksi, kosketetuksi ja rakastetuksi."  

Mä oon aikamoinen itkupilli leffassa kuin leffassa. Äidin mukaan musta on kivaa itkettää itteäni vakavilla, synkillä ja surullisilla elokuvilla, ja mikäs siinä jos elämässä ei oikeesti oo mitään muuta itkettävää kuin filmit. Silloinhan vois melkein sanoa elämän olevan aika hyvällä tolalla! :) Tällä kertaa mun kyynelkavanat kuitenki tuntu olevan poikkeuksellisen aktiiviset, ja nyyhkytin koko leffan läpi niin pahasti, että Y joutu sanomaan mulle et rauhotu nainen. :D

Elokuvan paikkana toimii tosiaan Vuosaari, mutta periaatteessa se vois sijottua ihan mihin tahansa. Ongelmat ei muutu mikskään ollaan sitten Vuosaaressa, Kalliossa tai vaikka Skattalla. Pimeys, lumi ja asfaltti (asValtti? asFValtti?) on vallitsevia elementtejä, ja surullisia ihmiskohtaloita tarina täynnä. Leffa ottaa kantaa moniin arkipäivän asioihin; alkoholisoitumiseen ja yksinhuoltajuuden vaikeuteen, eroon, sairauteen, kiusaamiseen... Siinä missä Paha maa oli ainoastaan ahdistava, musta oli ihanaa nähdä tässä leffassa myös toivonpilkahduksia paremmasta, vaikkakaan ei helpommasta tulevaisuudesta.

Musta kaikkein parhaimman roolin teki Laura Birn sekoilevana, alkoholisoituneen ja pössyttelevänä Iriksenä. Toisen hyvän roolisuorituksen teki muusikko Deogracias Masomi velkojiaan pakoilevana Makena. Yhdessä pariskunta oli samalla hupaisa ja äärettömän surullinen. Lisäksi kiitosta saavat erinomaiset lapsi- ja teininäyttelijät!

Neuvonani sanon, että älkää lähtekö katsomaan elokuvaa ilman nenäliinoja ja ilman paijaavaa seuralaista. Leffa jätti muhun niin surullisen ja ahdistuneen fiiliksen, että näin yöllä painajaisia ja vielä muutamankin päivän päästä olin sitä mieltä että ihmiskunta on kamala ja kaikkien pitäis vaan kuolla pois. :D

Oh doctor, but my fever is so high

Kärsin jatkuvasti kuumeesta. Nimittäin matkakuumeesta. :D Siihen eivät ole auttaneet mitkään lääkkeet, viimeisimpänä on kokeiltu lääkikseen pääsyä pitkäkestoisena antibioottikuurina (kuinkakohan monta tällaista vertausta saan ympättyä tekstiin :D). Voi vitsi.

Joululomalla keskusteltiin aiheesta äitini kanssa, ja pohdittiin että mistä jatkuva matkakuumeeni johtuu. Totta kai heti ensimmäisenä syyttävä sormi osoitti vanhempia ja heidän tapaansa matkustella useampia kertoja vuodessa. Äitini tosin käänsi koko jutun ympäri, ja sanoi minun tuijottaneen erilaisia matkaohjelmia jo silloinkin, kun en vielä kunnolla suomea puhunut. :D Huutelin äidille miten haluaisin mennä tuonne ja tuonne ja tuonne ja... No, siitä se lähti.

Matkustaminen on ollut mulla se todella kallis henkireikä. Se, että pääsee muutaman kerran vuodessa ulkomaille, tutustumaan uuteen kulttuuriin, näkemään muiden kaupunkien ja maiden historiaa. Oon elämäni aikana käynyt Venäjällä kahdesti (hihi, syntymän lisäksi) Tšekeissä, Unkarissa, Espanjassa, Portugalissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Hollannissa, Belgiassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa, Puolassa, Bulgariassa, Tanskassa, Ruotsissa ja Virossa, Thaimaassa, Intiassa ja Dubaissa. Huh. :D Kyllä sitä on tultu oma osansa maailman hiilidioksidipäästöistä aiheutettua, varsinkin kun osassa noista on tullu käytyä useammankin kerran. :D

Seuraavana toivelistalla on niin monta paikkaa, ettei pysy laskut tai ajatukset perässä. Alunperin olin ehdottomasti sitä mieltä, että lähden ensi joululomaksi Australiaan. Kävikin niin, että kuulin mielettömiä uutisia, ja kolme mun rakasta kaveria viettää kevään 2013 Jenkeissä varsin lämpimissä merkeissä... Saattaa siis olla, että matkakohde vaihtuu lennosta, ja idän sijaan suunnataankin länteen. :) Varsinkin Y on mieltynyt (mulle totaalisen käsittämättömästä syystä) kylmistä paikoista; Grönlanti, Huippuvuoret, Islanti... Itse näkisin seuraavina matkakohteina Iso-Britannian, Irlannin, Kreikan ja jos nyt haaveilemaan ruvetaan, niin kyllä mä näkisin itseni Uudessa-Seelannissa tai Aasian maita koluamassa.

Tällä hetkellä raha on vähän enemmän kuin pieni este, siitä on jostain syystä nyt huutava pula. :D Millään tavalla osallisena eivät ole olleet lukuisat juhlat, matkustamiset Helsinkiin, ja viimeisimmän miniloman aikana kyllä tehtiin vaikka mitä. :) Samalla tajuan, että mä oon herranjumala 22-vuotias, ja mulla on matkakohteita enemmän taskussa kuin monella aikuisella ihmisellä. Tästä nyt vaan on tullu elämäntapa. Sen verran elämäntapa, että vaikka rahaa on loppukuukaudelle noin 3 euroa per päivä (jaiks!) pääsiäislomalla on lähtö Amsterdamiin. :D

Mihin te haluaisitte matkustaa jos olisi mahdollisuus ja rahat? :) Vai onko muualla mustikka, kotona mansikka?

SOMO shlomo tomo momo

Ja muut erinomaisen rimmaavat sanat. :D mun suuhun SOMO:sta (eli SOlu- ja MOlekyylibiologiasta) on tullut kätsysti shlomo. Maanantaina on tentti, ja mulla on käsittämätön vaikeus pakottaa itseni lukemaan tätä hieman... tylsähköä aihetta. Lisäksi omasta mielestäni lähes kolme neljäsosaa kurssin slaideista on huonosti kirjoitettu/epäselviä/muuten vaan arsesta, joten tuntuu siltä että uusinnan voisi buukkaa vaikka samantien ja jättää koko tentti tekemättä.

Myönnettäköön, että minilomailun jälkeen arkeen palaaminen on ollut vaikeaa. Omasta mielestäni elän maailman parasta arkea, ja ahoh, mutta kamoon, lomalta paluu on aina tällaista! :D Tavallaan sain ladattua akkuja hulluna tuon lähes viikon pituisen Helsinki-visiitin aikana, ja tavallaan tulin entistä väsyneempänä takaisin. Jokainen, joka on matkustanut kavereita näkemään, varmasti tunnistaa edellä olevan lauseen totuuden. Oon perusluonteeltani älyttömän laiska, joten kun on maannu laakereillaan melkein viikon, siitä on vaikea yhtäkkiä hypätä kirjaston lukunurkkaukseen monisteiden ääreen.

Vältelläkseni lukemista olen siis tänään puuhannut muunmuassa seuraavia:

1) koristellut kalenteriani nätiksi, jotta siihen olisi mukavampi kirjoittaa

2) syönyt pitkän aamupalan (voiks noin sanoa? :D)

3) lukenut viime viikolla väliin jääneet Duodecimin, Nuoret Lääkärit -lehdet, Mediuutiset ja Hesarit

4) kattonut aika paljon komeaa Hank Moodya sarjassa Californication

5) käynyt tekemässä kuolemaa BodyAttackissa 

6) syönyt erinomaisen hyvää savulohisalaattia (done by me!)

Okeiokei, oon mä pari tuntia myös lukenu, mutta tulos on tainnut olla aikamoinen nolla. Huomenna uusin voimin? Saas nähä, huomenna meen luultavasti pitämään seuraa ihanaisille ompelijatytöille ja samalla lukemaan esittämään että luen. Uusinnat on niitä hetkiä varten, jolloin elämä menee etusijalle.

PS: Jippii, saan rahatilannettani vähän parannettua kun teen supertyörupeaman Hulluilla Päivillä! Niille rahoille onkin jo mahdollinen sijoituskohde tiedossa... Hihi! ♥

I want it all, and I want it now

Koska kyllä se kevät sieltä vielä tulee, myös tänne Kupioon! :) (ja koska mulla ei kummiskaan oo varaa suurimpaan osaan näistä, mutta haaveilu on sallittua niin kauan kun se ei maksa mitään :D Ja koska mäki halusin kokeilla kuuluisaa Polyvorea :D)

Ja ylänurkassa lisääntyneet pojotsot ovat seurausta FLO:n tentit läpipääsystä. Jippii me! :)
kuvat siis polyvore.com

Miten minä pääsin tähän?

Tässä se vihdoin on. Paljon toivottu tarina mun hakemisista, ja siitä kaikesta kamaluudesta, mitä joutuu käymään läpi matkalla unelmaansa.
2008
Keväällä 2008 aloin ensimmäisen kerran lukea pääsykokeisiin yo-kirjoitusten ohessa. Lukion ekalla vois sanoa että olin vielä kunnollinen. Arvosanat oli suht hyvät, kiinnostus samoin. Pikkuhiljaa se kiinnostus alko kuitenkin valua joihinkin ihan muihin asioihin. Silloiseen poikaystävään. Uusiin kavereihin ja ihmissuhteisiin. Yleisesti ottaen hauskanpitoon. Koko lukion läpi kiinnostukseni, ja korreloiden arvosanani, laskivat kuin lehmän häntä. Abivuonna yritin ryhdistäytyä, kun tajusin, että tää on kohta tässä. Tammikuussa alkoi Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, jolle oli "pääsykokeet". Pääsin ne rimaa hipoen läpi, mikä kertonee jotain fysiikan ja kemian osaamisestani. Varsinkin fysiikan osalla se oli aika puhdas nolla. En aikonut kyseistä inhokkiainettani kirjoittaa, ja monesti lukion aikana meinasin sen lukemisen lopettaa. Kiitos vaan kaikille ihanille kavereilleni, jotka hieman painostaen saivat mut jatkamaan. Vaikka mä olin kurssilla, mun lukemiset oli sanalla sanoen säälittävät. Luin ajatuksella ehkä yhden tunnin päivässä, pidin hurjasti lepopäiviä ja tein kaikkea muuta. Samaisena keväänä tapasin Y:n ja totta kai sydän vei useammin kuin kerran hänen sohvalleen katsomaan leffaa esimerkiksi kurssilla käymisen sijasta. Mua hävettää uskomattoman paljon, että mun vanhemmat oli maksanu kurssista ja mä vaan lööbailin sen. Jos pitäisi veikata, sanoisin että skippasin lähes puolet. Toukokuussa, jonka pitäisi tietty olla se tsemppikuukausi, aloitin kaiken hyvän lisäksi työt. Ei hjuva. Ainoana positiivisena puolena tuosta kevään lukemisestä voin sanoa, että sain jonkinnäköisen käsityksen Galenoksesta. Että se on oikeasti vaikea. Että vaikka mä aikoinani olin oikeasti fiksu ja filmaattinen (en lihaksinen enkä atleettinen), niin se kaikki oli gone baby gone. Tämän tajuaminen oli aikamoinen vesipläjäys naamalle, mutta oli erinomaisen HYVÄ, että sen sain. Ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään, kaikkein vähiten minulle, etten päässyt sinä vuonna sisään. Yhteensä olin lukenut tuntimäärinä ehkä parin viikon verran, Galenoksen biologioista en olisi osannut sanoa hölkäsen pöläystäkään ja pääsykokeessa unohdin, että elektroni on negatiivinen. Sinä päivänä kun tulokset tulivat, en itkenyt yhtään kyyneltä, koska tuota nyt ei voinut laskea miksikään. Nöyränä menin kemman laitokselle, jonne olin saanut suoraan paikan kemian  eximialla.

2009
Syksyllä tosiaan aloitin kemian opiskelut. Ja ne ei tosiaankaan maittanu. :D Musta koko paikka oli ärsyttävä, 75% opiskelijoista olivat minun "kilpailijoitani" ja opettajat olivat tylsiä. Omalla asenteellani vaikeutin paljon opiskeluani, ja jos voisin palata tähän syksyyn, sanoisin itselleni että skarppaa nainen! Tuosta syksystä olis voinu olla mulle älyttömän paljon hyötyä, mutta pelkän asennevamman takia heitin sen kaiken helkuttiin. Syksyllä aloitin työt ensin kaupan kassalla, ja alkukeväällä puolestaan vaatekaupassa. Tammikuussa alkoi jälleen kerran Valmennuskeskuksen Takuu-kurssi, koin sen hyvänä kurssina enkä edes harkinnut muita. Monta kaveria edellisvuoden kurssilta oli samassa tilanteessa, ja jatkoivat kanssani. Meillä muodostui hyvä lukuporukka. Kevään luin ja olin töissä, eikä minulla paljon sosiaalista elämää ollut. Panostin kaikkeni, olin tajunnut, että jos haluan oikeasti tätä niin töitä on tehtävä. Paljon auttoi myös se, että Y oli intissä ja suurin osa kavereista samassa jamassa, kuka mihinkin pyrkien. Luin orjallisesti, tunteja päivässä ja vapaapäiviä lähes pitämättä. Kokeeseen mennessäni ajattelin, että tämä oli tässä, mä pystyn tähän mennen tullen. Istuin eturiviin hyvälle paikalle. Paperi oli edessäni. Käskystä "Paperit saa kääntää" kaikki mun ympärillä kääns paperinsa. Minä en. Se uskomaton stressi laukesi elämäni ensimmäisellä ja toivottavasti viimeisellä jonkin sortin paniikkikohtauksella. Koko ensimmäisen tunnin ajan odotin vain, milloin kello näyttäisi 10.00 ja pääsisin lähtemään pois. Millään muulla ei ollut väliä, kunhan vaan pääsis pois. Viittä vaille valvojat huomauttivat, että muistakaa laittaa kaikkiin papereihin nimi, myös niihin tyhjiin. Pakkohan munkin oli siis paperit kääntää ja tärisevin käsin kirjoittaa ensimmäiselle sivulle nimi. Ja toiselle. Kunnes jokin tehtävä sai mun huomion kiinnittymään. "Täähän on ihan samanlainen, ku se jonka tein pari päivää sitten, mä teen tän nopsaan. Noloa palauttaa kokonaan tyhjä paperinivaska." Ja siitä se lähti. Seuraavat viisi tuntia ahersin kynä sauhuten kokeen parissa. Viimeisillä sekunneillakin kirjoitin vielä kaavoja. En ehtinyt tarkistaa mitään. Suurimmaksi osaksi en ehtinyt ajattelemaankaan mitään, kunhan kirjoitin. Salista poistuessani avasin lonkerotölkin ja aloin itkemään. Kaikki ne kulutetut tunnit olivat menneet hukkaan, vain typeryyden takia. Jälkeenpäin tajuan kyllä, ettei typeryydellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kyseessä oli rehellinen stressireaktio. Kesä meni odotellessa ja toivoessa; josko ne pisteet olisi kuitenkin riittäneet. Eiväthän ne riittäneet. Melkein. Jäin muistaakseni 2,0 raakapisteen päähän, josta valittamalla sain 1,0 pistettä. Kaikki jäi kiinni yhdestä ainoasta pisteestä. Ruoskin itseäni tosi pahasti, eikä löydy sellaista haukkumasanaa, mitä ne olis itsestäni käyttänyt sinä kesänä. Ongelmaa ei varsinaisesti auttanut se, että lukuporukastani suurin osa pääsi kirkkaasti sisään. Kesän lopussa ajattelin että kerran vielä tunteella.

2010
Varsinaisesti toisesta oikeasta hakukerrastani mulla ei ole paljoa sanottavaa. Kuten edellisellä kerralla, tein paljon töitä. Osallistuin tällä kertaa Kandidaattikustannuksen Pitkälle kurssille (tässä vaiheessa vaan mietin, että voi rakkaita vanhempiani, kuinka he ovat jaksaneet kannustaa ja maksaa tästä mun "harrastuksestani". Onneksi VK:n Takuu-kurssisi oli epäonnistumisista johtuen ilmainen... ;D) ja omasta mielestäni tein kaiken oikein. Tasokokeissa pärjäsin erinomaisesti ja seikkailin jokaisessa siinä top25, joka lähes 200 "kisailijasta" oli oikein hyvin. Ei sillä että tommoiset välikokeet jotain merkkaisi. Mulla oli erinomaiset opettajat kurssilla, hyvä lukuporukka jälleen kerran ja muutenkin kaikki avaimet onneen. En oikein osaa sanoa mitä siinä pääsykokeessa kävi. Omasta mielestäni mun osaamisen olis pitäny riittää mennen tullen. Tunnustaudun valtaluokan koejännittäjäksi, varsinkin tuon edelliskerran pääsykokeen jälkeen, mutta. No, en tiedä. Täytyy kyllä sanoa, etten ollut ainoa jonka mielestä sillä kerralla mulla oli hyvät mahdollisuudet saada ovet auki. Noh, eiväthän ne auenneet, ja tällä kertaa jäin muistaakseni 5,0 pisteen päähän. Kurssikaverini kanssa pykättiin valitusta, vaikka tiesin kyllä että minulle ei paikka tällä tavalla irtoaisi. Onneksi kurssikaverini sen sijaan pääsi. :) Pääsemättömyys ei tällä kertaa ollut niin kamalaa, varmaankin koska tiesin tehneeni kaikkeni. En olisi tältä keväältä muuttanut hakutavastani mitään.

2011
Aloitin kevääni makoilemalla Thaimaassa ja nauttimalla elämästäni. Olin päättänyt hakea vielä yhden ainoan kerran (vähän kuulostaa jotenkin alkkikselta. Yksi vielä, no yksi vielä kiellon päälle.) Kevääni aloitin lukemalla fysiikan ylppäreihin, enhän ollut koskaan kyseistä ainetta kirjoittanut. Ajattelin, että näin pääsisin möröstä yli. Maaliskuuhun asti tankkasin siis itse läpi fyssat 1-8. Jälkeenpäin en voi sanoa itselleni kuin hyvin tehty. Tyttö, joka aiemmin oli vierastanut fysiikkaa kaikin mahdollisin tavoin kävi ne itse läpi. Tein melkein jokaisen tehtävä joka kirjasta. Tein itsenäisesti kaikki vanhat YO:t jotka sain käsiini. Treenasin, treenasin, ja treenasin vähän lisää. Ja kirjoitin fyssasta eximian. :) Tästä olen erityisen ylpeä, koska jos olisin sen kirjoittanu keväällä 2008, olisin tuskin päässyt edes läpi tai sitten kirjoittanut siitä A:n, sitä tasoa osaamiseni oli. Tällä kertaa osallistuin Kandidaattikustannuksen lyhyelle kurssille, joka oli tarkoitettu jo (vähintään) kerran hakeneille. Tällä kertaa hain kurssilta enemmän rutiineja ja aikatauluja, kuin varsinaista hakuapua. Tiedän, kallis aikatauluttaja, mutta sitä mä tiesin tarvitsevani. Biologia ja kemia minulla olivat hallussa, ja kirjoituksiin lukemisen myötä fysiikkakin paremmin. Mutta sainpahan kurssilta myös paljon irti, nimittäin fysiikan opettaja sai minut suorastaan pitämään aineesta. Hän avasi minulle fysiikan kaavat ja tiedot niin, että minä jopa koin sen mielenkiintoiseksi, enkä pelkästään pakolliseksi aineeksi kahden muun joukossa. Saatuani hyväksyvän kirjeen Itä-Suomen yliopistolta, lähetin hänelle sähköpostia, jossa kiitin häntä sydämeni pohjasta. Tässä keväässä oli erilaista se, että suuren lukupiirin sijaan minulla oli yksi lukukaveri. Tästä en voi sanoa kuin positiivista. Opiskelijoina me täydensimme toisiamme; minulla on pahana tapana opetella pieniä yksityiskohtia, hänellä taas liian suuria yleiskuvia. Yhdessä teimme hyvin. Hän myös "pakotti" minut pitämään vapaapäiviä silloinkin, kun olisin halunnut vielä painaa. Myös lukutahtini oli aivan muuta kuin ennen. Kyllä, luin paljon, mutta pidin vapaapäiviä vähintään kerran viikossa. Poikeuksetta. Koen tämän erinomaisena asiana, sillä luulen, että muuten stressi olisi saanut minusta taas otteen, olihan tämä aidosti viimeinen kerta kun olin hakemassa. Hyvät tulokset Kandidaattikustannuksen välikokeista antoivat paljon tarvitsemaani itseluottamusta ja samoin suhteellisen hyvät tulokset itse tehdyistä vanhoista valintakokeista. Pääsykokeen lähestyessä tiesin, että tämän valmiimmaksi en ikinä tule. Jos ei nyt, niin ei koskaan.

Pääsykoeaamuna tunsin oloni levottomaksi. Aamulla ei ollut ruokahalua. Koko toukokuun ajan helvetisti kipuilleen ranteeni vuoksi olin napsinut särkylääkkeitä kuin namuja. (Maksa ei kiittänyt) Menin, tein sen mihin pystyin, ja tulin ulos. Kokeesta en halunnut puhua sanaakaan, kavereilleni vastasin vain että tuntui siltä kuin en olisi päässyt näyttämään osaamistani. Useampi tehtävä meni huonosti, ja olin raivoissani ensimmäisestä, ylppärityylisestä tehtävästä. Junamatka kotiin meni nukkuessa korvatulpat korvissa, sillä kaikkialla ympärillä puhuttiin pääsykokeesta. Jäätyäni Pasilassa pois junasta soitin itkien Y:n hakemaan mut ja kotiin päästyäni itkin vähän enemmän. Stressiflunssa, tai jokin muu vastaava, pamahti pahasti päälle ja kuumemittari näytti parhaimmillaan 39°C. Ajattelin, että nyt en varmasti päässyt, eihän kukaan kipeänä lääkikseen pääse. Ei näillä näytöillä. Tutkailin vastauksia, ja ajattelin kohtaloni olevan sillä sinetöity. Aloin tosissani miettimään muita ammatteja: luokanopettaja, ehkä sitä hakis sittenki kauppikseen, kyllä mua periaatteessa kiinnostaa kehitysmaantiede... Ajatuksen pyörivät ympyrää palaten aina samaan; mutta kun tää on mun unelmien ammatti.

Sinä aamuna, kun tulokset tulivat, olin käynyt käteni kanssa fysioterapiassa (voi kyllä, sanonta verta ja kyyneliä toteutui mun kohdalla aika hyvin!) josta menin lukukaverini luokse aamupalalle. Puhuimme ensimmäistä kertaa kokeen tehtävistä ja itse kokeesta. Mietimme muita vaihtoehtoja. Tartoa, tai muita ammatteja. Bussissa matkalla kotiin musta tuntui ihan siltä, että tulokset tulevat tänään, vaikka virallisesti niiden piti tulla seuraavana päivänä. Soitin Y:lle, monesti, mutta hän ei vastannut. Soitin äidilleni, joka kuittasi asiani sanomalla minua hupsuksi. Kotioveni ulkopuolella tunne kuitenkin vahvistui, ja soitin äidilleni uudelleen. Sanoin, etten uskalla mennä ovesta sisään. "Sä et voi koko loppuelämääs olla kotiovesi ulkopuolella." Avasin oven ja näin lattialla kirjeen Itä-Suomen yliopistolta. Nostin sen käteeni ja kuiskasin kyyneleet silmissäni puhelimeen äidille sen olevan ohut. Äiti alkoi heti lohduttaa mua, sanoen että muitakin vaihtoehtoja on, tai ehkä voisin hakea vielä kerran... Itkua vääntäen avasin kirjeen ja sieltä putosi Blastokysta. Mietin, että tää on tätä kieroutunutta savolaista huumoria; lähetetään myös kaikille niille, jotka jäivät ulkopuolelle tää lehtinen, joka lähetetään sisäänpäässeille. Äiti papatti puhelimessa mun vaihtoehtoja, kun kirjeestä kuoriutui kahden ensimmäisen viikon lukujärjestys, muutamia muista papereita ja viimeisenä se tärkein. "Sinut on hyväksytty opiskelemaan Itä-Suomen yliopistoon..." Aloin itkeä kahta kauheammin, ja äiti papattaa vain enemmän ja enemmän. Lattialla istuessani, se paperilappu kädessäni huusin puheen yli, että minä olen päässyt sisään.

Ja sillä hetkellä, sillä punaisella sekunnilla kun minä ja mun äiti itkettiin ja naurettiin, kaikki paska oli muuttunut. Se oli muuttunut sen hetken arvoiseksi. Se, kun sain soittaa parhaimmille kavereille ja kertoa heille iloiset uutiset. Kun sain Y:n kiinni ja kerroin hänelle. Kun illalla meidän luoksemme kerääntyi ystäväni juhlistamaan sitä hetkeä, vaikka oli maanantai ja kaikilla oli töitä. Silloin kaikki oli kärsimysten läpikäymisen arvoista.

Tästä kirjoituksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi ja totaalisen kuvaton. Sellaiselta tuntui myös hakijahistoriani. :D Voin kirjoittaa myöhemmin vielä erikseen omat vähäiset neuvoni teille hakijoille, mutta tärkein on ehdottomasti: älä luovuta. Lopussa seisova palkinto on kaikkien tavoitettavissa. Ja se hetki, se on kaikkien tavoitettavissa. Ja helvetti vieköön, se on hieno hetki!

Muruisaa

Meillä tuli viime kuussa Y:n kanssa täyteen 4 vuotta yhdessäoleskelua. Aikamoista. :) Kun me alettiin seurustelemaan, tuli se vähän yllätyksenä jopa meille. :D Ollaan aikamoisen yhteensopimaton pari: minä aina suupalttina, yltiösosiaalisena, positiivisena ihmisenä. Y puolestaan kaikkea muuta. :D Joku voisi jopa sanoa häntä hieman negatiiviseksi ihmiseksi... Mutta ympäri mennään ja yhteen tullaan, ja meistä on ajan kuluessa nivoutunut vahva pariskunta, joka jaksaa toivottavasti katsella toisiaan vielä pitkän aikaa.

Juhlapäivän kunniaksi varasin joululomalla meille pöydän ravintola Murusta. Tämän viikon lauantai oli ensimmäinen lauantai, johon sain pöydän varattua jälkimmäiseen kattaukseen! Suosio on selkeästi ansaittu, valittiinhan Muru juuri gastronomien seuran toimesta Vuoden ravintolaksi 2012.

Poron kieltä vitello tonnato -tyyliin ja rucolasalaattia

Misomarinoitua lohta, paistettu kampasimpukka, kukkakaalipyrettä ja kurkkuvinaigrette

Roquefort-juustoa, lampaanmaitojuustoa ja kirsikkahilloketta

Mud cake, banaanijäätelöä ja passionvaahtoa

Mä voisin kirjoittaa uskomattomia, ylistäviä lauluja Murun ruualle, mutta lyhennän lauluni vain muutaman sanan kaikuun: ruoka oli aivan MIE-LE-TÖN-TÄ! Poron kieli on niin mureaa, että se suorastaan suli kielellä, jopa supernirso Y oli sitä mieltä, että se oli hyvää. Lohi puolestaan oli täydellisesti kypsennettyä, kukkakaalipyree oli taivaallista ja itse söin ensimmäistä kertaa ikinä kampasimpukkaa. Omnom! Juustot olivat erinomaisia, ja mud caken kohdalla saatoin tirauttaa pienen onnenkyyneleen. :D

Meistä kumpikaan ei ole mikään viinien asiantuntija, joten annoimme tarjoilijoillemme vapaat kädet tuoda sopivat viinit, ja ne olivatkin sitten todella match made in heaven ruuan kanssa. :) Parhainta musta oli se, että heillä oli viineistä jotain kerrottavaa! Viineistä ehdottomasti paras oli juuston kanssa tarjottava port-viini, ai että. 

Me käydään näin hienosti syömässä juuri sen yhden kerran vuodessa, vuosipäivän kunniaksi, joten siihen saakin sitten panostaa vähän enemmän. :) Muru on kuuluisa vähän sellaisesta laid back -tunnelmasta, siellä ei turhaan vanteita kiristellä. Tarjoilijamme tulivat monesti kysymään onko kaikki kunnossa, ja muutenkin meistä pidettiin hyvää huolta. All in all, suosittelen Murua todellatodella lämpimästi, kyllä se ravintola on hypetyksensä ansainnut.